Asun matkailijoiden ja urheilijoiden keskellä. Sen huomaa. Proteiinijäätelöt olivat taas Lidlistä loppu, K-Supermarketissa myydään himoitsemiani ylihintaisia design-pipoja ja väki lompsii S-marketissa lautailumonot jalassa. Tenavarinteen sompahississä ihastutti taas uusi ennätyspieni taapero, jonka kypärä näytti alavartaloa isommalta.
Tämmöistä se nyt on, ihan vuoden ympäri. Etelä-Suomi ja kaupunkilaisten Suomi elää Kainuun sisällä toista elämäänsä: viettää perhelomaa, eläkepäiviä, palautuu töistä, etäilee. Vuokatissa ja muissa Kainuun kohteissa eletään samojen perussairauksien, leikkauksista toipumisten ja lähestyvien synnytysten kanssa kuin kotonakin. Uusien liikuntamuotojen tuoksinassa sattuu ja tapahtuu. Loma-asuntokorttelin pihassa on lumipenkka, josta kolme lasta laskee pulkkamäkeä. Yhden hammasraudat ovat vääntyneet illalla syödystä toffeesta, aika hammaspäivystykseen on tunnin päästä. Toiselle tuli selleristä allerginen reaktio, piti käydä päivystyksessä myöhään illalla. Yksi sukelsi porealtaassa altaan pohjan portaaseen, tuli tutustumismatka Kaksin uuteen sairaalaan tikattavaksi. Keksittyjä esimerkkejä, pohjautuen päivystyksessä viettämiini vuosiin. Päivystän pääsiäisenä, ja kuten ennenkin, en vain paikallisille. On kunnia-asia voida palvella ihmisiä, joiden lomaan äkillinen säikähdys tai kipu uhkaa tuoda ikävän sivumaun. Yritetään kääntää se lämpimäksi kohtaamiseksi.
Vuokatti olisi ilman matkailua pieni kyläpahanen, jonka kautta kulkisi lähinnä tukkipuuta ja jonka Tenetinvirrassa uisivat joutsenet karussa erämaassa.
Näin ei kuitenkaan ole. Vuokatissa nukkuu, syö ja urheilee joka viikko niin paljon matkailijoita, että se on valtakunnan neljänneksi suosituin kotimaan matkailukohde, edellään vain Helsinki, Tampere ja Kuusamo. Matkailijat viettivät Sotkamossa viime vuoden maaliskuussa 92 500 yötä. Siis pelkästään maaliskuussa.
Tajusin yksi päivä, että juuri tämä minun pitää kertoa myös Kainuun terveydenhuollosta. Suomalaisten lomien turvana ovat pohjoisen päivystävät sairaalat. Ilman niiden henkilöstön olemassaoloa välimatkat ensiapuun olisivat niin pitkiä, että rinteiden jyrkkyys ja saunamaailman lämpö johtaisivat alitajuiseen riskiarvioon: ei ehkä sittenkään, ei näillä verenpaineilla, ei näillä raskausviikoilla, ei tällä pähkinäallergialla.
Kun espoolainen lapsiperhe purkaa putkikassit Katinkullassa hotellin sängylle ja astelee kylpytakeissa porealtaille, on voitava luottaa kahteen asiaan. Siihen, että lomakohde on mukava ja palvelualtis. Ja siihen, että jos lapsen leuka kopsahtaa altaan pohjan kaakeliin, ei apu ole jossain Perämeren rannan teknologiakaupungissa tai Pohjois-Savossa Puijon tornin alla, vaan alle puolen tunnin etapin päässä, korkealla mäellä, uusine tiloineen. Lastenlääkäri, synnytyslääkäri, anestesialääkäri, sisätautilääkäri, ensihoitajat, kätilö, elvytystiimi.
Ehkä joku ei ajattelisi asiaa näin. Lapissa ja Kainuussa loma voi olla myös sitä, että lähtee puhelimen kantaman ulkopuolelle, tiettömien taipaleiden taa. Iso osa ei tee niin. Etelä-Suomi elää ainutkertaiset elämänsä muistot laskettelurinteen streetissä, seikkailupuistossa, sisäleikkipuiston trampoliinilla, polkujuoksemassa. Koska myös täällä on päivystävä sairaala.
Pohjoisen Suomen päivystävät sairaalat eivät ole vain paikallisille. Ne ovat osaamiskeskittymiä, jotka vetävät alueelle lisää osaajia. Meitä on monia, jotka olemme kaupungeista ja etelästä. Tajunneet, että elämään kuuluu arki ja vapaa, ja iso osa suomalaisista haluaa elää osan elämänsä viikoista pohjoisessa. Ystävien, lasten ja perheidensä kanssa. Päivystävän sairaalan olemassaoloa ei pitäisi tarvita googlettaa etukäteen.
HLL Anni Temonen 