Purentakisko aviotekona

Pärjäisin itse ilman.

Kandiaikana syntyneet kulumisfasetit kenties lisääntyisivät vain maltillisesti. Säästäisin kolmisensataa euroa. Päiväsaikainen poisoppiminen auttaisi.

Sitten tulee taas päivä, kun hoitotuolissa on kivulias potilas. Jotain tapahtuu, ja minulla on teoria, että se liittyy ihmiseen laumassa. Aivan kuten palliatiivisen hoidon lääkäriin tarttuu suru ja koululääkäriin pieni pala teinin ahdistusta tai toivoa, minä saan osani suusta. Tämä on vasta arvaus, tieteellistä näyttöä ei tuekseni ole: peilisolut reagoivat kivuliaan potilaani suuhun ja seuraavina öinä narskuttelen herkemmin.

Silloin kyseessä ei olekaan vain minun terveyteni ja virkistymiseni. Olen kuullut sen nauhalta: ääni on erikoinen, rytmikäs, kuitenkin vailla Mozartin teosten struktuuria. Barokkimusiikin trillien aihioita, mutta barbaarisina. Löydän hampaista vastinparit: ne loksahtavat toisiinsa kuin palapelin palat. D.22 ja d.32 muistuttavat kohtaamispisteessään Afrikan länsirannikkoa ja Brasilian itärantaa, niissä on kohtaamisesta kaareva jälki. En oikein toivo, että se menee yhtään pidemmälle.

The Africa-South America Bilateral Trade Potential (Dr. Cisse) - Africa  Logistics Network Africa Logistics Network
dd.22, 32 yön jäljiltä. kuva: africalogisticsnetwork.com

Purentakiskoja ei pitäisi tehdä liukuhihnalta kaikille. Kaikki eivät niitä tarvitse siihen, että masseter vähän palpoidessa aristaa. Mutta nyt tajuan, kuinka iso vaikutus purentakiskollani on. Se suojaa mieheni unta. Sen kautta seuraavaa työpäivää, virkeää heräämistä uuteen aamuun. Palautumista, verenpainetta, muistia, verensokeritasapainoa, kaikkea mitä uni turvaa. Kiskon nimi on stabilisaatiokisko. Se stabiloi yhteiselon.

Purentakiskoa ei tarvita avioliiton stabilointiin, jos asuu kartanossa, jossa on pohjoispääty, eteläpääty, länsisiipi ja itätorni, ja jossa on palvelusväkeä asettelemassa tyynysi, lämminvesipullon ja jokaisen aatelisen omiin makuukammareihinsa.

Täällä puoliso voinee paeta bruksausta itäsiipeen, ja lapset kukin omiin makuukammareihinsa. kuva: https://www.sbidawards.com/finalist/the-mansion-2/

Ehkei sitä myös tarvita, jos asuu pienessä kaksiossa Eirassa ja käyttää muutenkin korvatulppia kadulta kantautuvien aamuisten roska-auton äänten vaimentamiseen.

Täällä hiljaisuuden ympäröimässä kolkassa, jossa taustamelu on vain talvisin käynnistyvä matalantasainen lumitykkien hyrinä, yön eheyttävä vaikutus vaarantuu bruksismistani.

Tässä isommassa kontekstissa keittoakryylinen tai sitten 3d-tulostettu kisko alkaa kuulostaa jo siltä, mihin hammaslääketiede on halunnut jo pitkään: vaikuttamaan kokonaisterveyteen, sosiaaliseen hyvinvointiin ja kaventamaan terveyseroja. Pienessäkin kammarissa, ahtaissa asumuksissa voidaan saada tervettä unta.

(Nauhoittakaa sitä – ette muuten uskoisi.)

Itsestään paraneva penkki

Minulla on kukkapenkki, jonka pääasiallinen tarkoitus on ilahduttaa keväisin, kun luonto on vielä raaka ja paljas. Se on vartavasten tehty tulppaaneille, pomponette-lajin sipulikukille, jotka elävät ennen maitohorsmia, apiloita ja kimalaisia.

Sipulikukkien elämän ehdyttyä penkki jää niille sijoilleen. Minulle riittää pariviikkoinen tulppaaninäytös, enkä ole hankkinut penkkiin muita kasveja niiden jälkeiseen aikaan.

Luonto kuitenkin päätti toisin. Nyt penkissä on – minusta riippumatta – kaunis rengasmuodostelma ORVOKKEJA. Jep, makealta tuoksuvia jopa syötäviä pikkukukkaisia, jotka ovat itäneet mullassa minusta riippumatta. Keltaisia, tricoloreja ja taivaansineä. Orvokit nousivat lähes symmetrisesti penkin laitamilta talkootyyliin, pelastamaan rennon puutarhurin etupihan.

Jos olisin istuttanut penkkiin tulppaanien lisäksi muita kasveja, olisi kesäni ollut erilainen. Kasveja olisi pitänyt kastella, hoitaa, leikata ja niistä olisi täytynyt maksaa. Silti lopputulos olisi voinut olla huonompi kuin nyt – orvokit ovat selvästi menestyneet penkissä sinnikkäästi ja elinvoimaisesti.

Tietenkään kukinnot eivät ole minkään suunnitelman mukaiset. Orvokkien värivalikoima on sattumanvarainen, ja niiden asettautuminen muodostelmaan yhtä holtiton. Saatoin vain seurata vierestä, mitä sieltä vielä nousee. Tyytyväisyyteni penkkiin on kuitenkin yhtä suuri kuin aiempina vuosina, jolloin olen itse tehnyt työtä kasvien kukoistamiseksi. Osa kasveista on aiempina suvina nuupahtanut hyvästä hoidosta huolimatta.

Jos olisin istuttanut penkkiin kasveja, luonnon oma kyky kaunistaa penkki olisi jäänyt havaitsematta. Lääketieteellisesti sanottuna hoitotoimenpide olisi peittänyt alleen satunnaisvaihtelun ja spontaanin paranemisen.

Orvokkien palvelukseen astunut kukintaporukka on muistuttanut minua muutamasta kliiniseen työhön liittyvästä ilmiöstä:

  • spontaani paraneminen ja sopeutuminen olotilaan voi toisinaan olla lopputuloksena yhtä hyvä kuin hoidolla saavutettu. Tämä pätee mm. protetiikassa, purentafysiologiassa ja oikomishoidossa.
  • hoito vaatii sitoutumista, aikaa, resursseja, rahaa
  • aktiiviseen hoitoon liittyy haittoja, riskejä ja komplikaatioita, mutta myös iloa, tervehtymistä ja tuloksia
  • hoitotoimenpiteen hyödyt voivat selittyä osin satunnaisvaihtelulla. Spontaani paranemistaipumus voi jäädä havaitsematta

Alla oleva kuva muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeää on ottaa potilas mukaan päätöksentekoon. Mitkä ovat potilaan toiveet, tarpeet ja odotukset?

Kuvan alle linkatun tutkimuksen mukaan lyhentyneen hammaskaaren hoito irrotettavin osaproteesein versus sopeutuminen (ei tehdä mitään) johtaa yhtä hyvään lopputulokseen toiminnan, koettujen kipujen, ulkonäön ja psykososiaalisen elämänlaadun mittareilla. Julkisella puolella tämä tarkoittaa sitä, että lähtökohtana on sopeutuminen. Lopullisen päätöksen ratkaisee keskustelut potilaan kanssa – jaettu päätöksenteko.

https://ars.els-cdn.com/content/image/1-s2.0-S153233822100097X-ga1_lrg.jpg
Oliver Schierz, Daniel R. Reissmann, Angelika Rauch, Mike T. John, Birgit Marré, Ralph Gunnar Luthardt, Torsten Mundt, Wolfgang Hannak, Ralf Kohal, Matthias Kern, Frank Nothdurft, Sinsa Hartmann, Klaus Böning, Julian Boldt, Helmut Stark, Daniel Edelhoff, Bernd Wöstmann, Stefan Wolfart, Florentine Jahn, Michael Horst Walter,
Impact of shortened dental arch on oral health-related quality of life,
Journal of Evidence Based Dental Practice, https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S153233822100097X?casa_token=lu5IOMV8E20AAAAA:8N5fs4ttP946xCeEx-FbwUtUYn3N_POgBuxSYJ6P-I6oYPuO1zhhdQeVXwgiw7b5enlV0gl-kB8

Minulle orvokit toivat riittävän puutarhaisen elämänlaadun. Innokkaalle perennaharrastajalle elämä ei ole mitään ilman kunnon interventiota.

Kun potilaat jäävät sinne, missä lääkäreitä ei ole

Nyt näen sen itsekin tapahtuvan.

Potilaiden asuinsijojen ja lääkärien asuinpaikkojen välinen kuilu kasvaa.

Hammaslääkärikunnassa on tapahtumassa sukupolvenvaihdos. Nuoret hammaslääkärit lisäävät osuuttaan ammattia harjoittavista. Heistä yhä pienempi osuus lähtee opiskelemaan alaa pieniltä kuihtuvilta paikkakunnilta, koska pienillä, kuihtuvilla paikkakunnilla ei asu entisessä määrin nuoria. Monen kunnan nuorison määrä on yhtä pieni kuin japanilaisen ystäväni asuinkerrostalon yhden rapun tai vähemmän.

Ei ole enää niin paljon kandeja, jotka olisivat kotoisin Valtimolta, Taivalkoskelta tai Rautavaaralta. Ei tietenkään, koska yhä useampi kandi on syntynyt 70-luvulla syntyneille pariskunnille, jotka asuvat Oulussa, Turussa tai Helsingissä. Nuorimmat kandit ovat syntyneet nyt 2000-luvulla.

Ja vaikka hammaslääkäreitä valmistuu paljon, he jäävät sinne, missä ihmisiä on paljon. Missä on heidän perheensä, sukunsa ja puolisonsa, tai tarkalleen ottaen lähelle sitä, vähän isompaan kuntaan.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on image.png
https://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Tutkimus_ja_kehittamishankkeet/Hankkeet/Yhdyskuntarakenteen_hyvat_kaytannot_ja_kokeilut__YKRdemo/Yhdyskuntarakenteen_hyvat_kaytannot_uutiskirje/Syntymavuosittainen_tarkastelu_paljastaa(56882)

Kuukausi sitten ajoin läpi yhden Oulun suurimmista ja eniten kasvavista asuinalueista. Kuinka valtavan paljon taloja siellä on! Kuinka uusia taloja, monia lastenvaunuja, skuutteja, potkupyöriä, rullalautoja, sähköpotkulautoja ja postilaatikkorivejä! Asukkaista vain pieni osa lienee syntyjään oululaisia. Geeneissä on palasia Kuusamosta, Kajaanista, Pellosta, Kuhmosta.

Suomessa kandeja, saatika valmistuneita hammas- ja yleislääkäreitä ei sijoiteta valtiojohtoisesti mihinkään kuntaan määräyksellä. Jos näin olisi (ja tätä ehdotetaankin netin keskustelupalstoilla varsin usein), syrjäisimmilläkin paikkakunnilla olisi ehkä lääkäreitä. He hoitaisivat paikkakunnan hupenevaa väestöä niin kauan, kunnes väkimäärä olisi niin pieni, että jäljellä on taksiin mahtuva määrä ihmisiä.

Demografinen muutos on siinä kohdassa, jossa hammaslääkärit eivät ajaudu enää syrjäisimpien kuntien rannoille pora ja luupit taskussaan. Surullista tässä on se, että näillä rannoilla on yhä ihmisiä sairauksineen ja kipuineen, pieni joukko lapsiakin, joiden lapsuus on etäisten rantojen puhtaissa ja kauniissa maisemissa.

Luvassa on monta kiperää tilannetta, luopumista ja yrityksiä palauttaa se, mikä on hupenemassa. Lääkärien väestöllinen keskipiste on yhä kauempana varsinkin vanhusväestön maantieteellisestä keskipisteestä.

Vieraskielinen potilas

Maallikkona, ennen lääkisopintoja, olin sitä mieltä, että lääkärilatina lisää luottamusta lääkäriä kohtaan. Sellainen vaikeat termit osaava tohtori on varmaan erittäin pätevä, älykäs ja taitava!

Sinulla on komplisoitunut parodontiitti, jossa dominoi punaisen kompleksin patogeenit. Tarvitset anti-infektiivistä hoitoa ja mikrobitukihoitoa.

En kaivannut lääkäristä kansantajuistajaa enkä leppoisasti rupattelevaa lohduttajaa – silloinhan lohduttavalla läheisellä ja lääkärillä ei ole – ajattelin – mitään eroa. Äidit ja mummit voisivat puhua haavasta pipinä ja hoitaa sitä piharatamon lehdillä ja puhaltamalla. Lääkärin kyky tehdä oikeita diagnooseja ihan kerrassaan rapautuu, jos hän päästää irti infektiosta ja inflammaatiosta, lipoomasta ja adrenomyeloneuropatiasta.

Strategiani laimentui lääkiksessä. Aloin arvostaa rauhoittavaa puhetta ja rauhoittavaa kosketusta. Annoin vuorovaikutukselle lääketieteellisen, terveyttä edistävän arvon.

Haluan eroon vaikeista termeistä varsinkin silloin, kun potilas ei osaa suomea. Kun yhteisiä sanoja ei ole, lähestyn kudoksia kuin kissaeläin, joka hivuttautuu kohti lajikumppaniaan nenä ilmaa nuuhkien.

Sanotaan, että kieli tekee ihmisestä ihmisen. Kaikkein inhimillisimmilläni tunnen kuitenkin olevani, kun yhteistä kieltä ei ole. Silloin korostuu kaikkien maailman ihmisten yhteinen kokemus kivusta, pelosta, rauhallisuudesta ja luottamuksesta – ilman sanoja.

Jos päälläni olisi ajatuspilvi ollessani kumartuneena potilaan ylle, hammashoitaja näkisi mitä hassuimpia kielellisiä viritelmiä ja ajatuskulkuja, kun yritän keksiä, miten asiat kannattaisi esittää.

Erään kerran poistin ultraäänilaitteella hammaskiveä, joka oli tiukassa. Mustaa pinttymää oli vaikea saada pois ja työ eteni hitaasti. Yritin kertoa venäjänkieliselle potilaalle, että tässä kestää vielä hetki.

Muistin, että hammaskivi on venäjäksi

камень, kamen

joka tarkoittaa venäjäksi myös kiveä. Sanasta juontuu suomenkielen sana “kamina”, uuni, minkä vuoksi sana on jotenkin näppärän helppo muistaa. Mutta miten kerron, että hammaskivi on tosi tummaa ja pinttynyttä?

En nimittäin vielä tuolloin muistanut, mitä “musta” on venäjäksi.

Sitten mieleen tuli, siinä ultratessa, vanha venäläinen kansanlaulu, Ochi Chernye, Очи чёрные, suomeksi Tummat silmät. Ihana venäläinen kappale, jonka sanat kirjoitti ukrainalainen Євген Павлович Гребінка.

Kokeilin varovasti. En ollut kuin pari kertaa aiemmin puhunut kenellekään venäjää. Laskin ultran kädestä.

черный камень... все хорошо?
tummaa kiveä... kaikki hyvin?

Odotin. Sinne päinkään? Potilas nyökkäsi, kaikki hyvin, jatka vain.

нет боли
ei kipua

Potilas ei nähnyt ajatuspilveeni, joka seikkaili kansanlaulua esittävästä Neuvostokuorosta metallirakenteiseen lämmityslaitteeseen.

Kun hoitaja nosti hoitotuolin ylös, huoneessa oli ihan rauhallista ja tyyntä. Olimme kaksi kissaa, jotka olivat kohdanneet ruohikossa, tunnustelleet, tuleeko tästä hyvää, onko aihetta säikkyä vai luottaa. Olin naukaissut slaavilaisittain pari naukaisua, muuten hivellyt tassuillani ja höristänyt korviani. Sitten olimme sulassa sovussa lähteneet kumpikin omiin suuntiimme. Onneksi välissämme ei ollut latinaa. Se olisi vain pilannut kaiken.

88900 Kuhmo – kultainen kaupunki kunnianhimoiselle hammaslääkärille

Aloitin oman hammaslääkärinurani Kuhmossa. Olin otaksunut, että koska pienessä kaupungissa oli hammaslääkäripula ja hoitovelkaa, olisi työ myös varsin kuormittavaa. Kuhmo kuitenkin yllätti. Sain purkaa hoitovelkaa ja tehdä valtavasti töitä, mutta vastaanotolla kävivät vain potilaat. Heidän saattajanaan ei ollutkaan jatkuva kiire ja kuormitus.

Vasta lähdettyäni Kuhmosta tajusin, millaisen luksuksen olin saanut kokea.

Eräänä kesänä pyöräilin maantien reunaa pidemmälle kuin koskaan olin polkenut. Olin päättänyt käydä tutustumassa tulevaan työpaikkaani, Kuhmon terveyskeskukseen. Perillä esittelin itseni ja istuuduin kahvihuoneen sohvalle. Suuhygienisti ja yksi hammashoitajista tarjosivat kahvia. Juttelimme; minua kerrottiin kovasti jo odotetun.

Kuhmon terveyskeskuslääkärin työ oli tähänastisista työkokemuksistani arvokkain ja rakkain – se näkyy vieläkin hymyssä huulilla, kun ylitän kaupunginrajan.

Aloitin työt myöhemmin saman vuoden syksyllä. Ajanvarauskirjaani oli varjeltu huolellisesti – se oli täytetty väljästi, tarkastusaikoja oli kohtuullinen määrä. Minulla oli aivan uusi unitti, hoitohuoneen keskusradiosta sai vaihdettua kanavan ja useimmiten kuuntelimme Tuure Kilpeläistä. Luulin erästä Tuuren biisiä pitkään varta vasten Kuhmolle sävelletyksi:

Jos sä tykkäät nii lähekkö baariin,
Tämä kylä on kun autiosaari,
Mä oon sun perjantai ja maanantai,
Missään ei kettää, lähekkö silti
Tänä yönä meillon ankkurit irti,
Mä oon sun perjantai ja maanantai

Mutta Kuhmossa ei ollut autiota.

Yhtäkkiä ympärillä oli ihmisiä, joihin sai helposti yhteyden. Tein yhteistyötä jopa ravitsemusterapeutin kanssa, mikä on suunterveydenhuollossa vielä marginaalista. Nautin äärettömän kokeneen suuhygienistin osaamisesta ja hädin tuskin halusin purkaa väliaikaisia paikkoja, jotka hän oli potilaille laittanut. Yhteisessä virkistysiltapäivässä uudet kollegat kirjoittivat selkääni pieniä lappusia, joissa kerrottiin vahvuuksistani. Jos yleensä nuoret hammaslääkärit kokevat riittämättömyyden tunnetta, Kuhmossa oli lähellä käydä toisinpäin: miten ihmeessä pitää pää kylmänä, kun ihmiset ympärillä ovat niin kiitollisia ja tyytyväisiä? Riitti, että halusi kohdata ihmiset, huomioida pelot ja tehdä, kuten koulutus oli opettanut. Riitti, että oli riittävän hyvä.

Hoidimme yhteistuumin hammaslääkärien kanssa vaativia purennallisia akuuttitapauksia. Yhden esittelin hyvin pian Helsingissä nuorten hammaslääkärien koulutuspäivässä sen erityislaatuisuuden vuoksi.

Koulutustapahtumassa esitelty potilas näki minua varten paljon vaivaa ja etsi käyttööni vanhan henkilökohtaisen harrastevälineensä, joka oli aiheuttanut erikoisella tavalla hampaiston hankalan kulumisen. Hän myös lahjoitti tuon esineen minulle. Lyhyellä varoitusajalla pääsin useammankin kerran maakunnan keskussairaalaan seuraamaan vaativia leikkauksia, ja kollegat joustivat. Kaikkien yhteinen intressi oli tukea nuorta hammaslääkäriä yhä paremmaksi.

Mutta kaikkein ihmeellisimpiä olivat yhteiset tauot ja ovensuukonsultaatiot. Vaikka tein koko ajan töitä ja vaikka potilasmäärät olivat lähes samat kuin minulla nykyisin, niin hoitolassa hammaslääkärin työrauhaa varjeltiin taidokkaammin kuin missään olen ikinä sen jälkeen saanut kokea. Tauot olivat taukoja – kaikki se puhe, mitä työhyvinvoinnista käydään teoriassa, toteutui Kuhmossa käytännössä, pyytämättä. Kyse oli toimintakulttuurista, jolla oli pitkät juuret, mutta joka oli ollut läsnä vuosia ennen saapumistani. Ammatissa on jo ihan riittämiin tekemistä siinä, että saa pulpiittipotilaan hyvin puutumaan ja whiplash-vammapotilaan aseltetua hyvin hoitotuoliin.

Sittemmin lähdin Kuhmosta. Vastentahtoisesti, mutta työmatkaan käytettyjä tunteja laskien. Kuhmo ei kuitenkaan lähtenyt minusta. Palasin sinne aina, kun tilaisuus tuli.

Kun aloin tehdä nelipäiväistä viikkoa toisaalla, ajoin tiistaisin, vapaapäivänäni (sic!), lempikahvilaani, Kaesan kahvilaan, lukemaan Helsingin Sanomat, juomaan cafe latten ja syömään rönttösen. Olen tehnyt sittemmin joka vuosi töitä Kuhmossa vähintään viikonloppuisin. Sama rauha ja täysi mahdollisuus keskittyä työhön on ollut läsnä jokaisella kerralla. Olen huojentunut, ettei se ole kadonnut. En ole aivan päässyt selville siitä, kuinka tämä työnimultaan paras kokemani kaupunki sen tekee, mutta olen onnellinen, että Kuhmossa se on. Se pitää yllä uskoani siihen, että sopivan kuormittavaa työtä on yhä mahdollista tehdä terveyskeskuksissakin.

Kuhmo on sittemmin panostanut erittäin paljon paikkariippumattomaan työhön ja tarjoaa etätyötiloja sekä kaupungin keskustassa että Iivantiirassa, sen pohjoisessa kylässä. Puolisoille, jotka tekevät tietotyötä, on siis aiempaa paremmat mahdollisuudet muuttaa mukana.

Terveyskeskushammaslääkärin työ ei ole nykyisin helppoa. Lähes puolet hammaslääkäreistä kärsii eriasteisista työuupumusoireista. Noin joka neljäs kokee paljon kuormittavaa työperäistä stressiä. Kyllähän minäkin siitä olen kuullut, ympärilläni nähnyt, työpäivien jälkeen itsekin väsymyksestä lähes kangistunut – mutta oikeasti vasta lähdettyäni Kuhmosta. Siksi olen tarvinnut tällaisen alkukokemuksen: tiedon siitä, että on olemassa erilaisia työpaikkoja ja erilaisia toimintakulttuureita. Silloin on helpompaa katsoa asioita hieman etäältä, kun valtava hoitovelka vyöryy koko maassa päälle.

Kuhmo tarvitsee tavallisen, hyvän hammaslääkärin. Luultavasti käy niin, että se sama hammaslääkäri huomaa tarvinneensa Kuhmoa enemmän kuin koskaan osasi arvata. T

Ovi Kuhmoon on nyt auki. Yksi hammaslääkärin toimi on julistettu tänään haettavaksi. Katso lisää täältä.

Kirjoitus on kirjoittajan henkilökohtainen näkemys eikä edusta työnantajaorganisaatiota. Kirjoittaja työskentelee Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä, johon myös Kuhmon suunterveydenhuolto kuuluu.

Omat hampaani löytyivät Aasiasta – 삽 모양 앞니

Eräänä iltana päähän tuli ajatus: olen nähnyt satoja, luultavasti jo joitakin tuhansia suita. Minkähän takia ei vielä ole tullut vastaan samanlaisia etuhampaita kuin minulla itselläni on? Ja oikeasti – etuhampaiden muoto näyttää siirtyvän seuraavallekin sukupolvelle minulta – mikä juttu tämä oikein on?

On siis tosiaan niin, että etuhampaissani on tietynlainen muoto. Minusta se on ihan tavallinen, toimiva, normaali. Mutta kun tarkemmin mietin, niin sittenkin ylivoimaisesti useimpien suomalaisten hampaat ovat tästä piirteestä vapaita. Viimeksi tällä viikolla kiinnitin asiaan huomiota – ei näitä tullut vastaan kenelläkään. Piti odottaa, että pääsee töistä kotiin, että tuli vastaan yksi.

En ole esimerkiksi juuri koskaan jäljitellyt tällaista muotoa hampaan paikkauksessa. Olen asetellut etuhampaisiin satoja kertoja matriisinauhoja, kerrostanut yhdistelmämuovia ja täpännyt sitä karverilla, punssarilla ja silikaattitäppäimellä. Yrittänyt jäljitellä hampaan alkuperäistä muotokieltä. En ole koskaan yrittänyt karverilla saada aikaan tällaista poimua.

Minulla on siis geneettinen variantti nimeltään shovel-shaped incisors. Jos olet hammaslääkäri, etkä heti tiedä mistä on kyse, ei ole mitään syytä hävetä. En muista tätä koskaan käsitellyn hammaslääketieteen luennoilla. Ehkä se mainittiin sillä yhdellä genetiikan luennolla, mutta lopputenteissäkään ei kysytty. Ei tästä ole suomenkielistä Wikipedia-artikkeliakaan. Ei edes ruotsin- tai saksankielistä. Ei tietenkään, koska shovel-shaped incisor on tosi harvinainen eurooppalaisilla! Siitä on kirjoitettu Wikipediaan neljällä kielellä:

-englanniksi, koska kaikesta nyt kirjoitetaan enkuksi

-espanjaksi, koska dientes incisivos en forma de pala on yleinen Etelä- ja Väli-Amerikassa, jonne alkuperäiskansat vaelsivat Aasiasta Beringinsalmen kautta Alaskaan ja sieltä muualle uudelle mantereelle.

-arabiaksi, koska – noh – minä en tiedä, mutta ainakin القواطع مجرفية الشكل on kohtalaisen yleinen myös Lähi-idässä.

-ja koreaksi, koska Koreassa tämä variantti on ehkä kaikkein yleisin koko maailmassa. Kun korealainen puraisee kurkkuvoileipää tai omenaa, siihen jää erilainen jälki kuin useimmilla eurooppalaisilla.

Kun sitten katsoo omia etuhampaitaan ja löytää googlella lähinnä arkeologisia kuvia jostain Korean niemimaalta, alkaa tuntua väistämättä hieman eksottiselta. Tiedän toki, että Venäjältä päin on tultu, mutta jestas kuinkahan kaukaa? Mikähän minäkin olen oikeasti perujani? Oheinen kuva yrittää ilmeisesti kovasti selittää shovel shaped incisors -geenitutkimusta. Tuosta luolasta on löytynyt joskus kallo, ja siinä kallossa on ollut hampaat, jotka ovat samanmuotoiset kuin minulla.

악마의 문 동굴인'이 밝힌 진실, 한국인 뿌리는 북방계 아닌 혼혈 남방계
https://news.v.daum.net/v/20170202040056539?s=print_news

Onneksi nykyään on helppo saada selville mitä tahansa Googlen massiivisen keinoälyn avulla. Kuten että:

Shovel-shaped incisor on siis geneettinen piirre, joka on erityisen yleinen Koreassa ja muualla kaukoidässä ja Venäjän itäisillä laitamilla. Myös Neanderthalin ihmisillä oli lapion muotoiset eli shovel-shaped -hampaat.

@article{Bailey2006BeyondSI, title={Beyond Shovel-Shaped Incisors: Neandertal Dental Morphology in a Comparative Context}, author={S. Bailey}, journal={Periodicum Biologorum}, year={2006}, volume={108}, pages={253-267} }

Kaikkein jännintä ja liikuttavinta on, että lapion muotoiset hampaat ja vauvan ravitsemus liittyvät yhteen. Sama geeni, joka turvasi pikkuisten vauvojen ravitsemusta, D-vitamiin saantia ja rasvahappojen tarjontaa hyytävässä viimassa Beringinsalmen yli, tekee hampaista lapion muotoiset ja reunoiltaan poimuiset.

Geenin nimi on EDAR (ectodysplasin A receptor) ja se vaikuttaa niin hikirauhasiin, etuhampaiden poimuisaan muotoon ja rintarauhasten tiheämpään tiehytrakenteeseen. Geeni rikastui aasialaisväestössä 20 000 vuotta sitten.

No, tämä riittää tiedoksi minulle. EDAR V370A, vauvojen imettäminen, poimuileva etuhammas ja riittävä D-vitamiinin saanti imeväisiässä. Melkoista.

Lopuksi laitettakoon vielä kuvamateriaalia tästä ilmiöstä. Harmi, ettei se vapauta hampaiden harjauksesta. Tietysti kiva kuulla, että näillä hampailla varustettuna jaksaa imettää ja samalla vaeltaa samalla Siperialta Alaskaan hyisessä tuiskussa, ilman huolta riisiraudista, ja päätyä elämään joko Samsungin koodariksi tai aroille pampalla.

삽 모양 앞니 , kuten korealainen sanoisi!

Infektiosairaus, jota voi porata OSA 2

Sain viime vuoden alussa blogiin viestin. Kirjoittaja kehotti lukemaan uusimman, kolmannen painoksen, Ole Fejerskovin, Edwina Kiddin ja Bente Nyvadin kirjasta Dental Caries – the disease and its clinical management (lyh. DCDCM). Kirja, johon en ole koskenut valmistumisen jälkeen, on pistänyt miettimään kariesta uudelleen. Tässä postaussarjassa kirjoitan lukumatkasta ylös ajatuksia – lyhyesti ja ytimekkäästi.

27. toukokuuta 2021

“Milloin pitää porata?”

“Kavitoituneet kariesleesiot tulee yleensä paikata, koska on hyvin vaikeaa pitää kolot plakittomina. On hyvin vaikea estää kolon tehnyttä reikää kasvamasta edelleen”, kirjoittaa DCDCM.

En ole aina muistanut asiaa näin. Olen ehkä ajatellut, että jos karies on jo muodostanut kolon – kaviteetin – , se ikäänkuin omaehtoisesti kasvaa edelleen. Näin ei ole. Kavitoitunut karies voi pysähtyä, jos sen pinta pysyy puhtaana. Kavitoitunutta kariesta ei paikata kavitaation takia, vaan puhdistettavuuden perusteella.

“On kuitenkin hammaspintoja, jotka on helpompi pitää puhtaana, vaikka hampaan pinnassa olisikin kavitaatioasteen kariesta. Tällaisia ovat poskenpuoleiset hammaspinnat ja toisinaan myös hampaan purupinnat. Karies pysähtyy, jos pinta pysyy puhtaana.” jatkaa DCDCM.

Kaikki potilaat eivät hyväksy moista säästävää hoitomuotoa. Plakittomuuden ansiosta pysähtyvä reikä ei näytä hyvältä. Se on väriltään tumma (ruskea tai musta). Onko paikkaaminen silloin julkisen terveydenhuollon tehtävä? Onko kyse esteettisestä hoidosta?

Mitä lauantaina aina tapahtuu

Lauantai, jonka lapsena kirjoitin lauvvantai, on aivan erityinen päivä. Sen lisäksi, että tänään nähdään Euroviisufinaali, mulla on lauantaisin ihan oma velvoittava tehtävä. Vanhemman velvoittava tehtävä.

kuvakaappaus: Wikipedia

Lauantain nimi tulee muinaisgermaanisesta sanasta laugr, kylpy. En kuitenkaan puhu nyt lauantaisaunasta, vaan mun velvoittava tehtävä lauantaisin liittyy lasten hampaisiin.

Hampaiden harjaushan ei ole sellaista kuin elokuvissa, joissa päähenkilö sillä tietyllä tavalla rennosti käveleskelee ympäri New Yorkin kattohuoneistoa ja harjailee hampaita ikkunalaudalla etäisesti Central Parkia silmäillen. Natriumlauryylisulfaatin avulla tahna muuttuu tosi tosi vaahtoavaksi ja se pysyy kaikki suussa. Mitään ei valu kyynärvarsiin eikä peiliin tule roiskeita. Noh.

Siivoan lauantaiaamuisin ja aloitan kylpyhuoneista.

Ensin puhdistan nämä. Latausteline ei ole viikon käytön jälkeen kaikkein puhtoisin, eikä OralB:n sähköhammasharjan varsikaan ole niin puhdas, että sen voisi sellaisenaan lainata kaverille. Tätä yhtä ja samaa harjaa käyttää meillä kolme ihmistä ihan vain, koska olen niin säästäväinen, etten ole hennonut ostaa kaikille omaa.

Sitten tarkistan, onko lasten sähköhammasharjojen harjaspäät liian kuluneet ja rispaantuneet.

Hammastahnatuubit saa olla puolityhjiä, mutta jos niistä ei saa enää riittävää määrää omin voimin puristettua, menevät vaihtoon.

Mun tehtävä on tarkistaa, että hammasharjassa on ladattu akku. Tavallaan siis mun tehtävä on myös huolehtia siitä, että talouteen tulee sähköä ja sähkösopimus on kunnossa.

Ja sitten vielä pari periaatetta.

Peiliin saa tulla roiskeita. Mun mielestä tää on jopa toivottavaa, kun lapsista on kyse. Tulkoon fluoria ja vähän sylkeäkin, kunhan lapsi saa etuhampaat puhtaaksi. Niiden harjaaminen tahtoo vaatia sen, että vähän irvistää peilille ja tutkailee, miten harja siellä ienrajassa kulkee. Väkisinkin pärskyy. Mä voin hyvin tulla perässä Kiillon ikkunanpesuaineilla ja tuunata kylpyhuoneista kyläilykuntoiset.

Kotiin saa tuoda millaista tahnaa vaan, kunhan siinä on iän edellyttämä pitoisuus fluoridia. Mulle ei ole merkitystä, harjaako lapsi kylpyhuoneessa istuen, seisten, hyppien tai Aku Ankkaa lukien, kunhan tulee puhdasta. Kaikki tahnamerkit on sallittuja, haalitaan milloin mistäkin. Noin muuten olen superiloinen siitä, että Suomessa valmistetaan hammastahnoja Savon Heinävedellä – nimittäin Oxygenolia. Ilahduttaa myös monien potilaiden puolesta mieto ja niin monille sopiva Salutem Turusta. Itse harjaan Zendiumilla.

Hammaslääkärinkin perheessä harjataan siis ihan tavallisesti. Mä häärin taustalla varmistamassa yleisen siisteyden ja välineiden kunnon. Isä muistuttaa harjaamisesta ja tarvittaessa käskee hammaspesulle. Mua ilahduttaa valtavasti, että lasten isä käyttää määräysvaltaa lapsiin tässä asiassa jämäkästi aina, jos heidän oma ote lipsuu. Jos ilta syystä taikka toisesta venyy, eikä lapsi jaksa itse harjata, mä harjaan haukottelevan lapsen hampaat.

Tietysti yläkaapista löytyy pieni oma osastonsa, josta voi päätellä jotain ammatistani. Mutta keittiöstä löytyy myös yläkaappi, jossa on suklaata.

Tässä jamassa

Katsokaa tuota laulujoutsenta. Minkä merkityksen se saa silmissänne? Minun ei tarvitse miettiä kauaa. Sen olemuksessa suurin ihme on sen kaula. Ja tietystikään sillä ei ole hampaita. Mutta tärkein asia siinä on sen kaula ja upea ryhti.

Koronavuonna hammashoidon jonot kasvoivat ja alettiin puhua umpeen kurottavasta korjausvelasta. Omalla vastaanotollani jonot ovat yhtä pitkät kuin ennen koronaa, joten tilanne ei juurikaan muuttunut. Asioita on tehty hieman eri tavalla, osa vaivoista on korjaantunut itsekseen ja osa sairauksista on sen verran hitaasti eteneviä, että kuukausien päässä odottava jatkoaika ei muuta tilannetta olennaisesti.

Nyt mielenkiintoni onkin jonojen sijasta ollut siinä, millaisia potilaita oikeastaan hoidan. Syy tähän havainnointiin on suojavisiireissä (siitä alla enemmän). Tilanne on tämä:

  • hoidan pääasiassa perussairaita potilaita.
  • hoidan suurelta osin tupakoivia potilaita.
  • hoidan merkittävissä osin ylipanoisia potilaita.
  • hoidan päivittäin vaikeista tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsiviä ihmisiä.
  • hoidan vakavasti univajeisia potilaita.
  • hoidan lapsia, joilla on erityisen tuen tarvetta.
  • hoidan isossa määrin potilaita, joita ei voi laskea makuuasentoon hammashoitotuolissa. Piste.

Kaikki tämä on alkanut tulla näkyviin nyt, kun käytössä on jatkuvasti kasvot peittävä visiiri. Visiiri ei ole järin painava, mutta yhtä kaikki se tuo päälle, kaularangan kannateltavaksi jokusen gramman lisää painoa. Visiiri on alkanutkin toimia tavallaan kansansairausindeksinä. Joka kerta, kun en voi potilaan perussairauden tai tuki- ja liikuntaelinsairauden vuoksi kallistaa hoitotuolia itseni kannalta optimaaliseen asentoon, käännän omaa päätä kallelleen ja suojavisiirin kansanterveysindeksi kohoaa asteikolla 1-10 jonnekin kahdeksan hujakoille.

Olin joitakin kuukausia sitten päivystämässä, kun vastaanotolle tuli nuori aikuinen. Se ei ole erityisen harvinaista, joskin he ovat vähemmistössä, koska en tee töitä korkeakoulupaikkakunnalla, jossa nuoria aikuisia on enemmän. Laskin hoitotuolin itseni kannalta parhaaseen asentoon, vaakatasoon, hoitaakseni ylätakahampaan. Potilas korjasi siinä asentoaan. Sen sijaan, että hän olisi kysynyt vakiokysymyksen: “Voisiko pääpuolta nostaa hieman ylemmäs”, hän kurottautui vielä alemmas, tiedättehän, siten, kuten voimistelija tekee kaartuessaan taaksepäin tehdäkseen sillan. Olin häkeltynyt siitä, mihin ihmiskeho taipui ja kuinka vaivatonta toimenpide oli tehdä. Tajusin samalla sekunnilla, kuinka suuri osa potilaista ei koskaan kykene tuohon asentoon. Ja vaikka kykenisi, en koskaan suostuisi laskemaan heitä niin alas (sydämen vajaatoiminta, vaikea obesiteetti ja muut elimelliset esteet).

Ihmiskeho olisi potentti moneen, se pystyisi kiipeilemään, vetämään spagaatin ja pompauttamaan koko kehon korkealle ilmaan, mutta elämäntapamme, perussairaudet, elämänrytmimme ja toki ihmisten ikääntyminenkin tekevät tällaisesta kehosta suorastaan harvinaisuuden.

Hinta tästä kaikesta on se, että hammaslääkärin työstä tulee koko ajan epäergonomisempaa. Kun käyn kenen tahansa kollegan huoneessa kesken toimenpiteen, näen aniharvoin samaa ergonomista työasentoa kuin kaikilla ergonomialuennoilla harjoitellaan. Työtä tehdään päivät toisensa jälkeen kamalissa työasennoissa. Edes lapsipotilaita ei voi välttämättä hoitaa hyvässä asennossa, koska jo alakouluikäisillä on vaikeita niska-hartiaseudun ongelmia.

Potilaiden siirtyminen vastaanottotuoliin voi viedä vartin. Heidän nousemisensa siitä voi viedä toisen vartin, ja monia huimaa. On tasattava verenpainetta, otettava tukea kahvoista. Hoitajan kanssa katsomme perään, kun he lähtevät kävelemään käytävää odotusaulaan. Kehotan tasaamaan oloa rauhassa, huoneesta ei ole kiire pois.

Osa lapsista on niin väsyneitä, että he eivät jaksa pitää suuta auki paikkauksen ajan. Unirytmi on sekaisin, vielä enemmän korona-aikana kuin ennen, joskaan ero ei ole dramaattinen. Kysyn kymmenvuotiaalta, moneltako tämä meni nukkumaan. Siitä on vastaanotolla vain seitsemän tuntia, hän on nukkunut korkeintaan viisi.

Kaikelle tälle ei voi mitään. Jonkun kaularangan on vienyt hirvikolari tai peräänajo, toisen raskas työ, kolmannella on kasvamassa vatsassa lapsi, eikä kukaan halua odottavan äidin tulevan huonovointiseksi vena cava -syndrooman takia. Puhunkin isoista kansanterveydellisistä suunnista. Se näkyy, että vetreys on tiessään ja se on iso asia.

Ehkä siksikin kuvaan niin mielelläni lintuja. Hanhia, joutsenia ja muita pitkäkaulaisia. Kuinka ne sukivat sulkiaan ja höyhenpeitettään ja taipuvat vaivatta eri asentoihin. Taipuisat, sulavat liikeradat ovat kirjaimellisesti vastapainoa.

Kun kansan kunto heikkenee, myös kansanterveystyötä tekevän lääkärin tuki- ja liikuntaelimistö joutuu lujille. Ei siis pidä luulla, että kun hammaslääkäri on myöhässä, hän on liian pitkälle venähtäneellä kahvitauolla. Hän on todennäköisemmin venyttelemässä.

Oodi niskavedolle

Lähikuva niskavedon niskanauhasta. Nauhaan asetetaan sopiva voima, noin 300-600 grammaa, jolla hillitään yläleuan kasvua. Kasvokaarella (valkoinen oikealla) kontrolloidaan lisäksi mm. voiman suuntaa, puolta, ylähammaskaaren leveyttä ja poskihampaiden asentoa.

Nyt seuraa paljastus: arkinen ja tavallinen koje onkin yksi hienoimmista

  • Niskaveto (engl. cervical head gear) on yleisin oikomiskoje, joka kouluikäisillä potilaillani on käytössä. Se tarjotaan lapselle maksutta, verovaroin, EHL-tason hoitosuunnitelmineen, kaikkine kontrolleineen (joita on jotakuinkin 8 viikon välein 1-2 vuoden ajan). En osaa kertoa niskavetohoidon todellisia kustannuksia. Puhutaan kuitenkin isosta summasta.

Niskavedolla hoidetaan suomalaisittain yleistä purentavirhettä, distaalipurentaa, jossa alaleuka on liian takana yläleukaan nähden. Yläetuhampaat ovat huomattavasti edempänä kuin alaetuhampaat (toisinaan myös huuli rullautuu ylä- ja alahampaiden väliin) ja usein alaetuhampaat purevat suulaen limakalvoon, jolloin purenta on vielä syväkin. Niskaveto muuttaa kasvojen profiilia, huulen lepoasemaa, nenäontelon leveyttä, hammaskaarten leveyttä, leukojen välistä suhdetta ja kasvusuuntaa sekä tilan määrää.

Niskavedon vaikutus perustuu

-yläleuan kasvua hillitsevään voimaan

-yläposkihampaiden distalointiin ja ekstruusioon (eli niiden ohjaamiseen taaksepäin ja ulospäin)

-yläposkihampaiden kiertämiseen eli roteeraukseen (jolloin hammaskaarelle tulee lisää tilaa ja ahtaus vähenee)

-ylähammaskaaren leveyden lisäykseen, myös suulaen keskisaumaan ja nenäonteloon vaikuttamalla

-ja, yläleuan hammaskaaren leventyessä, myös alahammaskaari seuraa leventyen perässä ja pääsee kasvamaan hyvin.

Niskaveto vielä uutena. Käytön myötä niskatyyny taipuu käppyräksi. Herkullisia kuoseja on monia. Ne motivoivat pitämään kojetta.

En mene tässä kojehoidon yksityiskohtiin. Olen vain ihastellut sitä, miten helposti niskaveto lumoaa alakouluikäisen nykylapsen. Ilman muuta on vastentahtoisia hoidon aloittajia, monia elämäntilanteita, joissa kojeen käyttöön ei riitä resursseja, ja heitä, joille koje ei ole sopiva vaihtoehto, vaikka olisi motivaatiotakin.

Mutta että muotoon ommeltu, hempeästi kuvioitu niskatyyny ja sateenkaaren värejä toistava niskanauha voivat olla lapsen mielestä niin houkuttelevat ja hienot. Että lähes jokainen lapsi haluaa valita mieluisan niskatyynyn ja jollain tavalla kokee sen omakseen. Että heitä kiinnostaa laittaa moinen häkkyrä suuhunsa, nukkua sen kanssa ja kestää pientä epämukavuuttakin, kuukausia ja taas kuukausia. Että he ähräävät vanhempineen sen kanssa ensimmäiset päivät tai viikot, ja sitten heistä tulee niin taitavia, oman kojeensa asiantuntijoita.

Se on iso saavutus tältä vuosikymmeniä käytössä olleelta kojeelta, jonka kehitykseen vaikutti erityisesti amerikkalainen ortodontti Silas J. Kloehn vuonna 1947. Näkisipä Kloehn, miten koje pärjää nykylapsen elämässä. Erinomaisesti.