HLL Anni Temonen

366 päivää

Tämä vuosi oli paikallismediani, tämän blogin, ensimmäinen toimintavuosi. Miten kummallinen, hieno ja opettavainen 366 päivän matka!

Tammikuussa osallistuin Hammaslääkäristä suulääkäriksi -kurssisarjan kolmanteen osaan, lensin koulutusta varten Helsinkiin. Lentokoneessa kuului huolestuneita ääniä heti koneen laskeuduttua: SE oli nyt Suomessa. Olin päättänyt jättää kentän taakseni niin pian kuin suinkin, ja kävelin puolijuoksua kohti lähijunaa. Sitten sattuma puuttui peliin.

Keskellä lentokentän aulaa törmäsin arvostamaani luennoitsijaan, jota tervehdin (päätös jonka tein aivan kohdalla) ja joka vastasi tervehdykseen pysähtymällä juttelemaan. Meine Güte. Oloni ei ole koskaan ollut yhtä jakomielinen: olin valtavan iloinen kohtaamisesta ja samalla kankeana kauhusta. Näin jutellessamme, kuinka hänen oikean olkansa takana, muutaman metrin päässä parveili iso joukko kaukomailta Suomeen lentäneitä matkustajia. Yksi aivasteli muutaman metrin päässä ja nuokkui väsyneen oloisena korkeaa ikkunalasia vasten. Yritin keskittyä vaihtamaan ajatuksia odonttoloogisista hienoista aiheista samalla kun jalkaterät kääntyivät pakosuuntaan. Arvoisa kollegani, jos luet tämän ja muistat nähneeni silmieni seilaavan tuon tuosta olkasi yli, syyttäkäämme koronaa ja alkushokkiani.

Ehdin lentää alkuvuodesta vielä toisenkin kerran. Lähtöportilla huomasin lääkärikollegan, joka työskenteli SOS Internationalille ja joka saattoi koneeseen potilasta. Kyseessä oli kasvomurtumapotilaan kuljetus jatkohoitoon. Kohtaamisestamme kasvoi pitkä lennon aikainen oppitunti, jossa sain kattavan perehdytyksen ilmailulääketieteeseen ja leuka- ja kasvomurtumapotilaiden siirtolentoihin. Artikkeli kohtaamisesta julkaistiin Hammaslääkärilehdessä. Muuten käsittämättömän hienoa, mutta olin kynätön ja jouduin lainaamaan kirjoitustarvikkeet lapseltani. Tein muistiinpanot ilmailulainsäädännöstä tällä.

Maaliskuussa jokaisen oli tahollaan alettava käsitellä koronaa ja sopeuduttava siihen. Kukin huolestui vuorollaan milloin aerosoleista, milloin veriryhmästään, milloin potilaiden puolesta. Joka päivä tiedonjano oli valtava, jokainen työntekijä auttoi toinen toistaan täydentämään rikkonaista kuvaa. Seurasimme työpaikalla vuoroin jos mitä asiantuntijaa ja opettelimme pukemaan FFP2-maskit kasvoillemme. Oli tunne, että jos jätti yhdenkin kahvitauon väliin, oli heti jäänyt joistain tärkeästä paitsi. Kun tajusi hioa linguaalikaaren renkaat ennen suuhunsementointia purentaan sopivaksi, perusturvallisuus ja hallinnantunne otti vallan.

Huhtikuussa toiminta työpaikallani ajettiin alas, vain kiireetön ja aerosoliton hammashoito jatkui. Monen viikon ajan välttelimme poraa, muutimme unitin asetukset, luovuimme turbiiniporista, kävimme tartunnanjäjityskoulutuksissa ja yritimme keksiä, miten Kofferdam-eristyksen kanssa voi paikata. Kauhoimme kariesta ekskavaattorilla ja huomasimme, että visiiri alkaa puristaa noin tunnin kohdalla. Koululaiset siirtyivät etäopetukseen ja monen talon pihalla näkyi toukokuussa (osin vanhempien avustuksella tehtyjä) ötökkähotelleja.

Kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Lomailin ja kuvasin lumpeita. Heinä- ja elokuun vehreän suven ajan päivystin paljon ja yllätyin suuresta hoidontarpeesta, joka tuntui työteliäinä päivinä. Potilaita oli paljon, kivut olivat suuria ja tulehdukset ärhäköitä. Keväällä perutut kiireettömät vastaanottoajat realisoituivat pieneltä osin päivystyshoidon tarpeena.

Syksyllä jatkuivat jo keväällä aloitetut webinaarit. Koulutuskuluissa säästyi isoja summia ja olin äärettömän onnellinen naputellessani kysymyksiä koulutustilaisuuksien viestiseinille. Koko koulutusvuoden kohokohta oli professori Svante Twetmanin luento Hammaslääkäripäivillä, på svenska. Pitkin syksyä perehdyin Twitterissä erilaisiin kansanterveyden, vaikuttavuuden ja asiakaslähtöisyyden näkökulmiin ja ujutin vähä vähältä omaan potilastyöhön uusia elementtejä, leveämpiä harteita hammaslääkärin professioon. Yhdessä Twetmanin luennon kanssa nämä näkökulmat osoittuivat työn imun ja potilaiden odotusten suhteen erittäin kullanarvoisiksi.

Siivotessani varastoa löysin lastenvaatevalmistajan, tanskalaisen Serendipityn pahvisen tuotelapun vauvanvaatelaatikon pohjalta. Googlatessani sanan merkitystä löysin tieni tieteen sattumanvaraisuuden maailmaan. Kirjoitin aiheesta Hammaslääkärilehteen ja toivoin, että löytäisimme uusia tapoja, työkaluja ja oivalluksia poikkeuksellisen vuoden avulla. Mitä tapahtuu, kun potilaat odottavat jatkoaikaa pidempään kuin koskaan aiemmin?

Loppuvuodesta sementoin lasten pahoin karioituneisiin maitohampaisiin ensimmäiset teräskruunut urallani ja tein muuan pikkupojasta virallisesti Teräsmiehen (tai ainakin näin me sovimme).

Jouluaattona ajoin lumisessa maisemassa kauniiseen keskussairaalaan päivystämään.

2020. Kaksikymmentä tarkoittaa hammaslääketieteessä selvimmin maitohampaistoa, kahtakymmentä maitohammasta, jotka kouluvuosien aikana vaihtuvat vähitellen pysyviin hampaisiin. Se on kehityksen, muutoksen ja väliaikaisuuden tila.

Ensi vuosi, 21, on hammaslääkärin kannalta pysyvän etuhampaan (d.21) vuosi, kuten Hammaslääkäriliiton entinen toiminnanjohtaja, oikomishoidon ehl Matti Pöyry twiitissään mainiosti totesi.

Ehkä se tarkoittaa, että ensi vuonna keksimme jotain hyvin pysyvää ja vakaata. Sellaista joka näkyy maailmalle ensimmäisenä, viestii ja haukkaa, etulinjassa valkoisena loistaen. Se alkaa piparkakkureunaisena ja kuluu ja tasoittuu 365 päivän aikana. Kaikista hampaista juuri d.21 (kuten myös d.11) pyritään säästämään – ja jos se menetetään – korvaamaan.

Tulkoon hyvä hammaslääketieteen vuosi.

Viattomien lasten päivä

Huomenna seinäkalenterin 28. päivän kohdalta löytyy merkintä viattomien lasten päivästä. Menin vähän sekaisin kahdessa, joten todettakoon muillekin: se ei ole sama kuin Lapsen oikeuksien päivä, joka pohjautuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Kumpi tahansa päivä sopii fantastisesti lapsen aseman pohdintaan.

Viattomien lasten päivänä kristityt muistavat alle 2-vuotiaita betlehemiläisiä lapsia, jotka Herodes tarinan mukaan surmautti. En tiedä, onko lasten kokonaiskärsimyksen määrä meidän ajassamme suurempi vai pienempi kuin Raamatun raakoina aikoina. Jos vuonna 0 maailman väkiluku oli jotakuinkin 170 miljoonaa ja nyt 7,8 miljardia, veikkaan lasten kaltoinkohtelua olevan ihan tarpeeksi tänäkin päivänä. Koska Suomi ei ole pakolaisleiri Tindoufissa tai slummi Caracasissa, lasten turvattomuutta on vaikeampi nähdä. En ainakaan itse osaa lukea mestarillisella varmuudella nykylasten turvattomuuden paljastavia merkkejä, vaan tarvitsen siihen(kin) koulutusta. Hyvä esimerkki tästä on Katjan tarina.

Yle kertoo 28-vuotiaasta Katja Pääkkösestä, joka sijoitettiin teininä lastenkotiin. Pääkkösen kokemukset lastenkotielämästä ovat valoisia. Hän kiittää suomalaista lastensuojelua ja lastenkotiaan ja lukee niiden ansioksi muun muassa kaksi maisterintutkintoaan. Nykyisin Pääkkönen on ammatiltaan pappi.

Ensimmäistä kertaa Pääkkönen sijoitettiin kiireellisesti 1-vuotiaana. Kouluikäisenä levottomat kotiolot pahenivat muutaman hyvän vuoden jälkeen. Pääkkönen muutti paikasta toiseen äitinsä perässä, eikä kotona ollut turvaa tai tarpeeksi ruokaakaan. Koulussa tyttö sai mainetta ja kunniaa siitä, kuinka hienosti hän hoiti asiansa “kaikesta huolimatta”. Tokariinkin tuli kymppejä.

Jutussa ei mennä yksityiskohtiin, mutta lopulta teini-ikäinen Pääkkönen vietti puoli vuotta ensi- ja turvakodissa Rovaniemellä. 14-vuotiaana hänet sijoitettiin lastenkotiin, josta hän lopulta muutti omilleen.

Miksi kotioloihin ei puututtu jo paljon varhemmin? Pääkkösen mukaan lastensuojelujärjestelmä petti hänen kohdallaan siinä, että äidin levotonta menoa katseltiin liian pitkään.

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-11651956

Hammaslääkärinä olen melko varma siitä, että sormieni läpi on kulkenut tuntematon määrä lapsia, joiden asuinolot ja perhe eivät takaa perusturvallisuutta. Joukossa täytyy olla ainakin yksittäisiä, joiden elämän perusedellytykset ovat akuutissa vaarassa. Uskon, että asioita on jäänyt huomaamatta ja tunnistamatta, varsinkin Katja Pääkkösen kaltaisten lasten kohdalla, jotka vetävät tokariin kymppejä ja ovat itse reippaita, suorastaan kohteliaita ja mukavia.

Ei tarvitse olla Sherlock Holmes tai Neiti Marple äkätäkseen tietynlaisia turvattomia, vaikeita tai kaoottisia kotioloja. Joskus riittää soitto kotiin ja toteamus, ettei hampaan paikkaus onnistu, koska 9-vuotias kertoo nukkuvansa 4 tunnin unia eikä jaksa tässä vieressäni avata lainkaan suutaan.* Aniharvoin mutta sitäkin mieleenpainuvammin tulee vastaan lohduntonta synkkyyttä. Joskus, hyvin harvoin, lapsi laskee alleen ahdistuksissaan. Useimmiten kodin näkee lapsesta. Katjan tapaus kaihertaa mieltäni, koska se ei sovi tähän kuvaan. Kutominen ja kympit sokaisevat avuntarpeen arvioijan.

Ensi vuoden suunnitelmaan on lisättävä vähintään kirja lastensuojelusta ja lasten kaltoinkohtelun havaitsemisesta. Myös niiden kympin tyttöjen ja poikien, jotka tulevat vastaanotolle säntillisesti oikomiskojeet mukanaan ja toivottavat hyvää päivänjatkoa.

_{29.12.20: juttua editoitu kollegojen kanssa käytyjen kokemustenvaihtojen jälkeen. Poistettu kuvauksena liian epätarkka ja turhan paljon huteja antava lause “Helpointa se on tunnistaa puhkikuluneista vaatteista, ääneen lausutusta köyhyydestä antibioottia määrätessä tai likaisesta päänahasta jossa on verisiä rupia.” ja lisätty *-merkkiin päättyvä lause uutena.}

Mitä kapasiteetti tarkoittaa ja terveisiä rajallisen kapasiteetin kabinetista

Koronatilanne pahenee Suomessa. Pääkaupunkiseudulle on tänään asetettu uusia, tiukkoja rajoituksia, mutta muuallakin on aivan samanlaiset perusteet varovaisuuteen ja valppauteen, kuten Mika Salminen toteaa Ylen uutisessa:

Kerron nyt, miten pienestä kapasiteetti on kiinni vaikkapa hammashoidossa. Se auttaa ymmärtämään, kuinka pienet marginaalit koronankin kanssa on. Nämä kaksi eivät ole suoraan verrannollisia, mutta esimerkin avulla kapasiteetin konkretia tullee selväksi.

Ajanvarauskirjat

Minun ajanvarauskirjoillani ei ole tällä hetkellä lainkaan vapaata kapasiteettia. Kaikki vastaanottoajat ovat täynnä huhtikuun 2021 puoliväliin saakka lukuun ottamatta päivystystä, joka on lukittu ja puolikiireellisiä aikoja, jotka on varattu esim. leikkauksiin meneville potilaille. Lisäksi on lukittu ajat koululaisten lakisääteisille tarkastuksille ja käynnissä oleville oikomishoidoille.

Teen tällä hetkellä 80 % työaikaa, ja tästä johtuen en esimerkiksi pidä iltapäivällä kahvitaukoa, vaan käytän sen ajan kirjaamiseen. Ruokailuun käytän noin 20 minuuttia, jonka jälkeen kirjaan 10 minuuttia ennen seuraavaa potilasta. Aamupäivällä on yksi noin 10 minuutin tauko, joka kuuluu Lääkärisopimukseen. Jotta siis voisin hoitaa yhden uuden potilaan, jonkun toisen aika täytyisi perua. Näin siis kiireettömässä vastaanottotoiminnassa.

2. Priorisointi

Koronapotilaat vievät resursseja muilta potilailta, joiden hoito ei ole yhtä kiireellistä. Sama tilanne on hammashoidossa. Tänä syksynä ajanvarauskirjaltani on peruttu useita potilaita, joiden ajalle on varattu kiireellisemmin hoitoa tarvitseva potilas. Perusterveiden, oireettomien tai vähäoireisten hoitoja on siirretty kuukausilla eteenpäin. Potilaiden suussa saattaa olla matala, karhealta tuntuva väliaikainen paikka kauemmin kuin heidän kielensä siitä pitää, koska siirretyn ajan ansiosta hoidetaan syöpähoitoihin lähtevä kanssaihminen. (Aikojen perumiset tulee tehdä potilaiden kanssa yhteisymmärryksessä mahdollisuuksien mukaan).

3. Päivän tiivistäminen

Tiivistän joka viikko ajanvarauskirjojani. Esimerkiksi niin, että 45 minuutin tarkastusaika lyhenee 30 minuuttiin ja vapautuneelle 15-minuuttiselle annetaan aika limakalvon koepalaa varten. Tiivistäminen ei toimi koskaan. Se vain tarkoittaa, että ehdin kirjata tarkastuksen löydökset hyvin vasta päivän lopussa ja lähden töistä muutaman minuutin suunniteltua myöhemmin. Kun näin tapahtuu viikottain, kertyy ylityötunteja, jotka on pidettävä pois. Toimenpiteissä tiivistämistä ei voi tehdä. Puutuminen vie oman aikansa, sitä ei voi kiirehtiä puuduttamalla nopeasti. Muovin kovettuminen vie oman aikansa, siitä ei voi lipsua.

4. Potilaiden määrän kasvu

Lukumäärät, joissa potilaiden määrän kasvu tuntuu, ovat lopulta aika pieniä. Viikonloppupäivystyksessä työpäiväni keskimääräinen pituus kaksinkertaistuu jo 2 potilaalla. 4 ekstrapotilaalla viikonloppupäivystysvuoroni pituus kolminkertaistuu ja siinä vaiheessa jo jaksaminen ottaa osumaa.

Toisin sanoen jo 2 potilasta heilauttaa venettä ja tuplaa päivystysvuoron keskimääräisen keston. 73 000 asukkaan maakunnassa hammaslääkäri siis huomaa poikkeuksellisen “ruuhkan” päivystysvuorossaan, kun maakunnan asukkaista

…jep, 0,00003% hakeutuu hammaspäivystykseen viikonloppuna.

Viikonloppupäivystystä ei ole suunniteltu siihen, että edes 10% maakunnan asukkaista tarvitsisi apua samana lauantaina. Ei edes prosentille (730 asukasta), eikä promillelle (73 asukasta).

Pienet luvut ovat palveluille suuria, ja sen takia koronan leviämistä pitää torjua niin hyvin kuin pystyy. Yhtä kannustettavaa on pitää huolta omista hampaista, sillä hammasharjoja kaupoissa riittää 73 000 maakunnan asukkaalle.

Infektiosairaus, jota voi porata

Sain tämän vuoden alussa blogiin viestin. Kirjoittaja kehotti lukemaan uusimman, kolmannen painoksen, Ole Fejerskovin, Edwina Kiddin ja Bente Nyvadin kirjasta Dental Caries – the disease and its clinical management. Kirja, johon en ole koskenut valmistumisen jälkeen, on pistänyt miettimään kariesta uudelleen. Tässä postaussarjassa kirjoitan lukumatkasta ylös ajatuksia – lyhyesti ja ytimekkäästi.

6. lokakuuta 2020

“Montako reikää oli?”

Kun potilas kysyy näin, infektiosairaus ei näyttäydy infektiosairautena vaan jonakin muuna. Yritän kuumeisesti keksiä vertauskuvaa tälle kysymykselle muista sairauksista. Koska jos vastaan aina vain siihen, montako reikää suussa on, karies ei näyttäydy sen enempää minulle kuin potilaallekaan sellaisena infektiosairautena, kuin se Fejerskovin kirjassa kuvataan. Potilas, jolla on 11 alkavaa kariesvaurioita, lähtee vastaanotolta voittajan elkein, ja toinen, jolla on 2 paikattavaa kariesleesiota, tuntee hampaidensa lahoavan ja kysyy, pitäisikö kaikki repiä pois. Amputoidaanko raaja heti, jos siinä on kerran kynsien sieni-infektio?

Syy yleiselle kysymykselle löytyy kirjan esipuheesta. Vaikka 1900-luvun puolivälissä ajateltiin jo, että hammaslääketiede on biolääketieteellinen erikoisala, samanaikainen nopeakierroksisten porien kehitys vei huomiota pois karieksesta infektiosairautena. Karieksesta tuli “reikä”. Aivan kuten norosta olisi tullut “montako ämpärillistä” tai streptokokkiangiinasta “montako kipeää nielaisua” – mekaanisia tapahtumia ilman itse sairauden hahmottamista. On paljon potilaita, jotka eivät edes tunnista sanaa karies (eivätkä sen kummemmin sanaa hammasmätä, koska sitä ei enää juurikaan käytetä). Niin kävi, kuten Fejerskov kumppaneineen kirjoittaa, että syntyi automaattinen reaktio: karies > “drill and fill”.

Kirjan esipuhe herättelee. Se on vain kolmen sivun mittainen, mutta se on lähtökohta terveyskeskushammashoitolan merkittävimmälle työllistäjälle – hammaskariekselle. Käytämme siihen työajastamme 60 prosenttia.

Matka karieksen perässä, sen varjoja, muotoja ja tuntumaa seuraten, jatkukoon kirjan matkassa.

Ajankuva: työpäiväni vuonna 2020

On tullut aika tallentaa yksi työpäivä tästä hullusta, erikoisesta vuodesta. Pidin kirjaa yhden työpäivän ajan siitä, mitä tein, koin ja mitä jätin tekemättä.

AAMU

Aloitan aamun manuaalisesti. Hivelen pihalle istuttamaani riipparaitaa, sen samettisia lehtiä. Se kasvaa kauniisti, runsaana ja niin levollisena. Sen alaspäin riippuvat oksat maadoittavat mielen. Vieressä kasvaa atsalea, villimpi ja virkeämmän näköinen pieni pensas, joka on pudottanut purppuranpunaiset kukkansa.

Lähden töihin.

Yle Puheesta kuuluu tähän aikaan aamusta Puheen aamu. Anna Cadia, Juhani Kenttämaa ja Alina Kulo puhuvat influenssarokotteesta ja miettivät, kannattaisiko se ottaa. Itse en kysymystä pohdi, koska otan rokotteen marraskuun tienoilla joka tapauksessa. Sen sijaan pohdin, miltä Kulo, Cadia ja Kenttämaa näyttävät. En ole koskaan selvittänyt. Googletan heidät. Ui jui jui! Maailmani läikähtää. En olisi ikinä arvannut. Cadia näyttää tuolta! Kenttämaa tuolta! Ja Kulo tältä!

Auton tuulilasi alkaa olla täynnä pieniä kiveniskemiä, aivan pienenpieniä. Ne tervehtivät aamuauringossa vastavalossa räikeästi. Vielä ei liikenneturvallisuus vaarannut, mutta lasi on vaihdettava.

Laitan maskin heti, kun saavun työhuoneeseen. Meitä on ohjeistettu pitämään maskia koko työpäivän ajan. On outoa nähdä kollegat ja muu henkilökunta maskit kasvoilla jatkuvasti. Käytän takaraivolle solmittavia nauhamaskeja. Tavallisissa olosuhteissa en jaksaisi niitä, mutta nauhoja lukuun ottamatta näiden tuntuma iholla on paras. Nauhamaskit on tehty Euroopassa ja ne tuoksuvat raikkaalle.

Avaan vastaanoton koneen. Uusi kone on nopea, saan kaiken tehtyä siihen tahtiin kuin haluan. Mietin Navalnyin myrkytystä ja nyky-Venäjää ja muistelen, millä aksentilla Angela Merkel puhuu. Potilastietojärjestelmä ei ole kaatunut viikkoihin, ehkä kuukausiin.

Jatkan toisaalla tehdyn hammastarkastuksen kokonaishoitoa. Teen muutoksia hoitosuunnitelmaan ja jätän monta suunniteltua toimenpidettä tekemättä, koska käsitykseni korjaavan karieshoidon tarpeesta eroaa. Hampaat korjaavat omat vaurionsa tässä laajuudessa, minun ei pidä puuttua tähän poralla vain siksi että jokin pinta on vähän ruskea. Potilas saa nauttia hyväkuntoisista hampaistaan vuosia, kunhan mitään radikaalia ei tapahdu, suu ei kuivu tai hän ei dementoidu. Kiitän potilasta kotona tekemästään työstä.

Tapaan vastaanotolla pelkopotilaan. Suunnittelemme tulevaa toimenpidettä, joka vaatii onnistuakseen sedaatiota. Maski on vihoviimeinen apu tässä kohtaamisessa. Juuri tämän takia laitoin aamulla ripsiväriä – on edes jotain jolla kasvot selkeytyvät näkyviltä osin. Häiritsee hirveästi, kun on tämä maskipakko. Se antaa nyt kovin kylmän ja kovan vaikutelman. Sovimme jatkoajan hyvin nopealla aikataululla, koska asialla on kiire. Kiire siksi että muuten leukojen kasvu romuttaa suunnitelman, ja siksi, koska mahdolliset uudet koronarajoitukset voivat pamahtaa niskaan koska tahansa. Tällekään potilaalle ei periaatteessa löydy vapaata vastaanottoaikaa kuin vasta maaliskuulta. Etsin vapaan ajan aikaiselta aamulta, jotta sedaatio sujuu turvallisesti ja perun toisen potilaan. Peruttu potilas ottaa asian superhyvin, ja järjestän hänelle uuden ajan vielä parempaan ajankohtaan.

Oikomiskontrolli, jossa kaikki mallillaan. Tässä perheessä on jotain upeaa, mitä en ensin osaa sanoittaa. Sitten tajuan, mistä on kyse: siitä, että he tajuavat mistä on kyse. Oikomishoito ei ole koskaan pakollista. Se on vapaaehtoista, yhteiskunnan lapsille mahdollistama hoito. Se on lahja, jonka voi ottaa vastaan, jos siihen on valmis ja motivoitunut. Perhe tulee käynneille mielellään, koska he tietävät, mikä kaiken vaivannäön tarkoitus on. Tällä kertaa ei tehdä mitään. Odotetaan oikeaa hetkeä, hampaiston kehitysvaihetta, jolloin koko työkalupakki kaivetaan esille ja ryhdytään töihin: kiinteät kojeet, päheät braketit, sateenkaaren väriset kumiligatuurat, nuoren valtaisan kasvuspurtin hyödyntävä aktivaattori ja II-luokan vedot.

On lounastauon aika.

Syön koronan hiljentämällä lounasravintolan terassilla yksin. Aurinko lämmittää, keitto on maukasta, ihmisiä ajaa maskit kasvoilla terveyskeskuksen parkkialueelle. Infektiopuolella otetaan näytteitä, ohi kävellessä kantautuu korviin lapsen itkua.

ILTAPÄIVÄ

Nuori vastaanotolla. Jatkan taas toisaalla aloitettua hoitoa. Paikkaan hampaan, mutta pidättäydyn toisen hampaan poraamisesta. Tämän suun tarina voi kääntyä kahteen päinvastaiseen suuntaan. Voi olla, että seuraavien vuosien aikana suun kunto romahtaa ja hampaisiin viedään kapseleittain yhdistelmämuovia – kunnes samat täytteet vuosien päästä lohkeilevat, vuotavat ja rikkoutuvat. Puhelen nuorelle pitkään tästä hauraan tärkeästä mahdollisuudesta, joka hänen käsissään on: fluorihammastahnaa on käytettävä, hampaat on harjattava ja välit saatavat pidettyä puhtaina. Karies voi pysähtyä, pinnat voivat korjaantua ja kovettua. Sokeria ei voi nyt vetää naamaan jatkuvasti, limsoja ei voi siemailla koko ajan. Suu ei kestä, kiille ei kestä, fissuurat eivät pidättele. Nyt kytee kymmenessä kohtaa, palo on saatava sammumaan heti.

Kaimojen luvatussa maakunnassa kaksi ihmistä nousee samalla nimenhuudolla. Ei hätää, protokolla on aina sama, aivan kaikille (paitsi omille lapsilleni): osoite, henkilötunnus. Aina. Potilas, se osoitteella ja henkilötunnuksella oikeaksi todettu, tulee vastaanotolle hampaan takia. Minä sen sijaan en ole hampaasta juuri nyt erityisen kiinnostunut vaan limakalvosta, joka ei ole terve. Tutkin heti.

Tänään kuluu kauheasti Betadinea. Pursk pursk. Sakean ruskea liuos tehoaa vaipallisiin viruksiin, jollainen SARS-CoV2 on. Povidonipurskutteesta tulee tällä vauhdilla lasten ja nuorten uusi sukupolvikokemus ohi aiemman hammashoitolan tyyppituoksun, neilikkaöljyn eli eugenolin.

–Aa, konjakkiryypyllä aloitetaan, ikäihmiset vitsailevat. (Siinä kohdin muistutan taas, etteivät nielaise.)

–Onko tää pahaa? Miltä se maistuu? lapset kysyvät. Ovat urheita, kun purskuttelevat.

–Tällähän minä hevosen kavioita olen puhdistanut, hymähtävät ratsastajat.

Kaikki ymmärtävät, tänäänkin.

On hoitajavajetta. Tiukka linja pienestäkin flunssanpoikasesta vie työkavereita sairaslomalle odottamana koronatestitulosta. Olen osan päivästä ilman hoitajaa, ja ajan peruneiden potilaiden tilalle ei oteta uusia.

Teen kirjallisia töitä: Ilmoitan koepalavastauksen (se ei ollut syöpää eikä esiastetta). Laitan eteenpäin sieniviljelyn (suulaki oli kirkuvan punainen). Soitan Ouluun ja tilaan Michelin-liuosta sisältävän näyteputken tulevaa immunifluoresenssitutkimusta varten. Kun rakkulat nousevat, olemme valmiina putkinemme ja labra pääsee työstämään neljä vasta-ainetutkimusta. Pian pääsen poissulkemaan immunologisen rakkulataudin.

Tässä vaiheessa päivän pitäisi päättyä, mutta se ei päätykään. Päivystävä sairaanhoitaja soittaa. Luoja että puhelin soikin kovaa keraamisessa, pöydällä olevassa purnukassa. Virka-ajan päivystys on päättynyt, ja ilta-ajan taustapäivystys alkamassa. Aina ei tarvitse lähteä ja puhelinneuvonta riittää, mutta tänään on lähdettävä. Pakkaan luupit, työvaatteet, kengät, kulkukortin ja lupaan olla paikalla 40 minuutissa.

Ajan kodin ohi, pois kunnasta naapurikaupunkiin, sen liikennevaloihin. Uusi, kaunis sairaala rakentuu yhä. Etuovella tasainen, matala piippausääni ohjaa näkövammaisia oikealle ovelle. Kiirehdin aulaan, jossa leijuu vastaleivotun pullan tuoksu, vaikka kahvio on jo kiinni. Hoitaja on saapunut, huone on valmiina. Otamme hätään joutuneen potilaan huoneeseen. Taas purskutellaan, riisutaan ja puetaan maskeja. Tämä visiiri puristaa eri kohdasta kuin oman työpaikan visiiri, ihanaa.

Olen vihdoin valmis. Astun aurinkoiseen ulkoilmaan. Ajan kotiin, en kestä enää melusaastetta enkä radion ääntä, vaan ajan hiljaisuudessa. Mietin Navalnya ja sitä millainen spesialiteetti toksikologia on Berliinin huippusairaalassa. Työvuoroni jatkuu varallaolona iltayhdeksään. Puheluita voi vielä tulla. Pysyttelen kotosalla, uimahalliin en voi mennä mutta lähes kaikkea muuta voin puuhastella.

Olen rakastunut tähän työpäivään, sen merkityksellisyyteen ja ihmisiin, joita olen saanut kohdata.

Hammaslääkärin työpäivä lukuina:

pidättäytyminen 8 (kahdeksasta!) aiemmin suunnitellusta toimenpiteestä uusimman tieteellisen näytön vuoksi
3 (kolme) aiemmin suunnittelematonta ylimääräistä toimenpidettä/tutkimusta uusimman tieteellisen näytön vuoksi
keskimääräistä vähemmän korjaavaa karieshoitoa ja enemmän karieksen riskitekijöiden minimointia, gerodontologiaa ja Leeway-tilan hyödyntämistä. Tämän takia päivä tuntui lääketieteellisesti onnistuneelta, samalla, kun toimenpidemäärät hieman laskivat.
yksi akuuttihälytys, joka johti päivystykselliseen lähtöön keskussairaalalle
tavoitteena oli kohdentaa päivän resursseja niitä eniten tarvitseville, perussairaille ja riskiryhmäläisille. Haluna oli myös antaa kiitosta niille, joilla suun terveys on omin toimin kunnossa vuosiksi eteenpäin.

Kun harja ei harjannutkaan

Sähköhammasharjan pärinä kuulosti tavallisen lupaavalta. Sitten selvisi, ettei suussa oikeasti tapahtunut mitään. Hammaslääkäriäidin kauhun hetket saivat lopulta onnellisen päätöksen.

Eräänä kesäiltana sattui jännittävästi. Päätin sittenkin vielä harjata lapsen hampaat. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka hän osaa itsekin. Otettiin sähköhammasharja esille ja ryhdyttiin illan kaksiminuuttiseen rutiiniin. Oli hankittu aivan hiljattain uudet harjaspäätkin.

Äänestä vaaraa ei voinut mitenkään päätellä – harjasta kuului tuttu pärinä. Leukaluusta sormiin välittyi myös tuttu tärinä, joka sähkiksestä lähtee. Oral-B:n Vitality Kids -harjan moottori tuottaa 7600 liikettä minuutissa. Se on lähinnä maitohampaille suunnattu harjamalli, ja ihan pätevä vielä alakouluikäiselle lapselle. Tyyppi, joka harjaa sillä mielellään jopa neljä minuuttia, on saanut ienrajat aina puhtaaksi.

Mutta ei tällä kertaa. Kun suuhun katsoi tarkemmin, sen huomasi silmillä: Tämä kivanvärinen, päheä harjaspää ei pyörinytkään. Ei yhtään. Harja, jonka tuli tehdä edestakaista liikettä, tyytyi värisemään paikallaan.

Se värinä ei riittäisi poistamaan plakkia pätkän vertaa. Mutta miksi pää ei pyörinyt?

Olin ostellut kaikenlaisia päitä lasten Oral-B -sähköhammasharjan jatkeeksi: Lidlin Dentaluxia, Oral-B:n lasten harjaspäitä ja aikuisten pehmeitä malleja. Monet eri valmistajat tekevät Oral-B:n harjoihin yhteensopivia päitä, ja nyt olin tykästynyt Pepsodentin uusiin päihin. Ne tulivat markkinoille hiljattain 3 erilaisen harjaspään valikoimalla ja ovat Oral-B-yhteensopivia.

Mutta jostain syystä Complete Care -harjaspäät eivät pyöri tässä lasten hammasharjassa. Isohkoa harjaspäätä ei lasten harja jaksakaan pyörittää, vaan pehmytkudoksiin osuessaan pää pysähtyy. Heti. Oitis. Samoin harjaspää pysähtyy heti, jos harjaa painaa vähänkään liian kovaa – siis vaikka ulottuakseen harjaamaan takahampaita.

Tämä oli kohtalaisen säikäyttävää. Huomata, että tällä menolla ~~lapsen hampaisto olisi murentunut ja mädäntynyt viikoissa ja olisin joutunut valmistamaan sille tekarit~~ lapsi olisi kitkutellut viikkokausia.

Oli tullut selväksi, että lapsi oli kasvanut ulos maitohammasvaiheen sähkäristä. Hän tarvitsi paremman, tehokkaamman ja isomman moottorin ihan siksi, että harjaspää tarvitsi sellaisen pyöriäkseen. Ei vielä mopo- eikä ajokorttia, mutta paremmat tehot kylpyhuoneeseen.

Niinpä päivitimme sähköhammasharjan tehokkaampaan, latasimme akun täyteen ja annoimme uuden mahdollisuuden Pepsodentin uusille vaihtopäille. Hammaslääkäriäiti muisti taas, että lapsen kasvaessa on ostettava paitsi isommat kengät myös tehokkaampia sähköhammasharjoja.

Opetus: jos mietit, osaako tai pystyykö lapsesi harjaamaan hampaansa, vastaus löytyy vain ja ainoastaan suusta. Ei harjauksen äänestä, hammasharjan pärinästä, fluoriroiskeista vessan peilissä tai harjaamiseen käytetystä ajasta.

Perumaton vai peruuttamaton poisjäänti?

Olen soittanut kerran työpäivän aikana Kotimaisten kielten keskukseen. Sellainenkin voi kuulua hammaslääkärin työpäivään.

Sinä keväänä olimme saamassa uuden potilastietojärjestelmän. Kuuluin pilottiversion testausryhmään. Tarkoitus oli etsiä tietojärjestelmästä kaikki mahdolliset virheet, bugit ja kehityskohteet, joita silmä vain kykeni havaitsemaan. Monen muun asian ohessa kiinnitin huomiota siihen, että muuan käsite vaikutti väärältä. Kyseessä oli koodin selite, jota käytimme silloin, kun potilas ei saapunut varatulle vastaanottoajalle. Tietojärjestelmässä se oli nimeltään peruuttamaton poisjäänti.

Termi särähti kielikorvaani. Oma sanantajuni sanoi, että jos potilas ei saavu hammashoitolaan sovittuna aikana, hän saa aikaan perumattoman poisjäännin. Hän ei siis peru aikaansa etukäteen, vaan odotamme häntä. Perumaton poisjäänti aiheuttaa tyhjäkäyntiä, ja joku muu potilas olisi mielihyvin tullut vapautuneelle ajalle. Siksi perumattomasta poisjäännistä eli käyttämättömästä vastaanottoajasta lähtee sakkomaksu.

Aloin makustella näitä kahta sanaa. Tulin siihen tulokseen, että peruuttamaton poisjäänti kuulosti jotenkin epätarkalta tähän tarkoitukseen. Perumaton olisi parempi.

Mikä sitten olisi peruuttamaton poisjäänti?

Näillä kahdella sanalla on sävyero.

Peruuttamaton poisjäänti olisi lopullinen tapahtuma. Potilas ei tulisi vastaanotolle, eikä poisjääntiä voisi muuksi muuttaa. Hän ei tulisi sinne edes myöhässä, hän ei tulisi ollenkaan. Päivä jatkaisi kulkuaan, seuraava potilas otettaisiin tuoliin. Aivan samaan tapaan, kuin jos olisi tapahtunut “jotain peruuttamatonta” – tällä sanaparilla Google antaa 11800 osumaa. “Jotain perumatonta” antaa vain 6 osumaa.

Perumaton poisjäänti on hieman eri asia. Siinä ilmaistaan, mitä on jäänyt tekemättä, sen sijaan, että kuvattaisiin, mitä on jäänyt tapahtumatta. Perumaton poisjäänti tarkoittaa, että potilas ei peru aikaansa etukäteen.

Koska uusi potilastietojärjestelmä oli tulossa käyttöömme, soitin termistä Kotukseen, kotimaisten kielten keskukseen. Siellä vastasi rauhallinen naishenkilö, joka makusteli puhelimessa näitä kahta tarjoamaani sanaa. (Hänen päivätyönsä vaikutti maailman siisteimmältä: odottaa puheluita suomenkielen sanoista ja sitten mutustella ja makustella niitä puhelimessa kuin valiten, kumpi on herkumpi, vanilja vai suklaa). Kumpi niistä olisi oikein?

Nainen päätyi siihen, että molemmat ovat periaatteessa käyttökelpoisia. Peruminen ja peruuttaminen ovat lähes synonyymejä, mutta eivät aivan. Auton voi peruuttaa parkkiruutuun, mutta autoa ei voi perua parkkiruutuun. Sen sijaan autokaupat voi perua ja peruuttaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten peruuttaminen oli se virallinen muoto, ja perua-sanaa pidettiin puhekielisenä. Itse en peruuta kuin autoja. Perun sanani, kaupat tai aikeeni, mutta osa ihmisistä peruuttaa lehtitilauksen, matkasuunnitelman ja auton. Se on ihan ookoo ja hyvää suomea.

Kumpaa potilastietojärjestelmässä siis tulisi käyttää? Puhelimessa sanoja maistellut nainen totesi molempien olevan käyttökelpoisia. Myöhemmin Kotuksen sivuille on tullut aiheesta ihan oma artikkelinsakin. Siinä todetaan:

“Koska potilastietojärjestelmässä ei tarkoiteta ’lopullista poisjääntiä’ vaan ’poisjääntiä, jota asiakas ei ole perunut’, yksiselitteisempi on ilmaus perumaton poisjäänti.”
https://www.kielikello.fi/-/perumista-kerrakseen

Asia ratkesi. Molemmat ovat oikein, mutta perumaton on näistä yksiselitteisempi.

Miten kävi potilastietojärjestelmällemme?

Vanha termi jäi käyttöön. Se oli koodattu jonnekin syvempiin kerroksiin, joita oli vaikea muuttaa. Peruuttamaton poisjäänti jäi elämään ja taitaapa näkyä myös potilaiden saamissa sakkomaksukirjeissä (joita onneksi täytyy lähettää hyvin harvoin).

Mutta totta toinen puoli. Jos potilas viime hetkellä muistaa hammaslääkäriaikansa ja ryntää kovasti myöhässä paikalle, peruuttamaton kohtalo on jo pistänyt sormensa peliin. Seuraava potilas on jo kutsuttu tuoliin. Niin tiivis on terveyskeskuksen tahti.

Plakkiväritabletti: hienotunteinen mutta ärhäkän värjäävä liittolainen

Kun lapsi kasvaa niin isoksi, ettei hampaiden harjaamisessa avustaminen enää tunnu soveliaalta, on plakkiväritabletti vanhemman paras liittolainen.

Kun olin kandi, opetushammashoitolassa oli yksi kliininen opettaja, jonka sanat jäivät ikuisiksi ajoiksi mieleeni: “Tyttöä avustin harjaamisessa 9-vuotiaaksi, tätä meidän 11-vuotiasta poikaa autan vielä, ihan pian silläkin lähtee sujumaan.” Jostain syystä muistan tämän aina: lapsen hampaiden harjaamisessa on autettava tarvittaessa pitkään, paljon pidempään kuin olin maallikkona kuvitellut. Myöhempi kokemus työelämässä on osoittanut, että tämä on totta. On lapsia, jotka harjaavat tosi hyvin, mutta on monia, joita vanhemman pitäisi vielä auttaa.

Tärkein oppi kollegaltani oli se, että niin kauan, kuin lapsi ei itse saa hampaita puhtaaksi, vanhemman tulee auttaa, ihan omin käsin ja konkreettisesti. Se ikä, mihin asti niin on joskus tehtävä, on yllättävän korkea. Jos ekaluokkalainen ei saa hampaita itse puhtaaksi, autetaan. Jos tokaluokkainen tarvitsee apua, autetaan. Jos kolmasluokkalaisella ienrajat ovat harjauksen jäljiltä plakkiset, vieläkin autetaan.

Mutta sitten tulee aika, kun molemmat osapuolet huomaavat, että kasvu on ajanut käytännön ohi. Lapsi alkaa olla liian iso autettavaksi – ei tietenkään fyysisesti (olen itse seissyt jakkaralla, jos ei muuten yllä), vaan ihmisenä, joka haluaa yksityisyyttä ja autonomiaa. Niin sen kuuluu mennäkin. Mutta. Mutta niin mitä?

Sitä, että sen esiteini-ikäisen lapsen suu ei ole aivan parhaimmillaan, kun itsenäinen harjaaminen alkaa. 10-12-vuotiaan lapsen suu ei ole ensinnäkään rauhallinen ja muuttumaton tuttu hammastarha, vaan villi, kipeä ja teknisesti hankala villiintynyt puutarha. Toisen vaihduntavaiheen aikana sinne aivan suuontelon perälle puhkeavat seiskat, tooosi taakse. Hammaskaaren keskivaiheille puhkeavat neloset, kolmoset ja viitoset ja niiden välissä keikkuvat ikenessä kiinni isokokoiset maitoposkihampaiden kruunut juurettomina. Ei ole ihan kaikkein helpointa saada puhdasta jälkeä – yritäpä aikuinen imuroida olkkari ilman, että nostelet legot ensin lattialta koriin. Monella esiteinillä on kaiken lisäksi suussa oikomiskojeita, joiden ympäriltä onnistunut harjaaminen vaatii kädellistä näppäryyttä ja aikaa.

Tämän takia rakastan plakkiväritabletteja.

Plakkiväritabletin idea on yksinkertainen: pieni aniliininpunainen tabletti pureskellaan suussa minuutin ajan, ylimäärät sylkäistään pärskimättä juoksevan veden alla lavuaariin (jotta itse lavuaari ei värjäydy pinttyen) ja suu huuhdellaan vedellä. Sitten kaikki se plakki, joka on värjäytynyt kirkkaan aniliininpunaiseksi, harjataan ja langataan pois. Homma tulee väkisinkin tehtyä hyvin, niin häiritsevä väri on.

Rakastan sitä henkistä siimaa, minkä plakkiväritabletti suo esiteinin vanhemmalle.

Lapsi voi tarkistaa harjaustuloksen ihan itse, privaatisti.
Vanhempi voi pysytellä hommassa taka-alalla. Riittää, kun kehottaa pureskelemaan tabletin ennen harjaamista.
Väri ohjaa harjaamaan oikeista kohdin.

Omakohtainen kokemukseni on, että tabletin puolikas riittää vallan hyvin yhteen tarkistuspesuun. Tabletteja voi ostaa apteekeista ja pyydettäessä näytteeksi suuhygienisteiltä ja hammaslääkäriltä, jos heillä niitä sillä hetkellä on.

Täydellinen erikoishammaslääkäri Mari

Näen paljon unia ja muistan ne herättyäni. Viimeöisessä unessa elämääni tuli Mari, täydellinen erikoishammaslääkäri.

Mari oli noin 40-vuotias solakka, pieni nainen. Hänellä oli vaaleat, lyhyet hiukset, siniset silmät ja suora ryhti. Hän oli harrastanut musiikkia ja johtanut puhallinorkesteria vuosien ajan, mikä näkyi myös kykynä ottaa tila haltuun hammashoitolassamme. Puhuessaan hammashoidosta hän käytti paljon käsiään kapellimestarin tapaan.

Mari oli valittu erikoishammaslääkäriksi hammashoitolaamme toisen lääkärin paikkakunnalta muuton vuoksi. Molemmat olivat taitavia tekijöitä, mutta Marin metodit olivat aivan uudenlaisia.

Suurin asia Marin saapumisessa oli perehdytyskansio. Hän oli laatinut paperisen oppaan, josta ilmenivät hänen toimintansa periaatteet, vastaanoton tietyt rutiinit ja asiat, jotka olivat välttämättömiä. Ohjeet olivat hyvin yksityiskohtaisia.

Marin perehdytyskansiossa oli muun muassa tarkoin kuvattu, millä tavalla tehoimua tuli käyttää hoitotilanteessa, jotta siitä saatiin paras hyöty. Imurin asento hoitajan kädessä oli osoitettu havainnollisin kuvin. Syljen ja imun aiheuttamat pyörteet oli mahdollista saada kiinni tietystä kulmasta siten, ettei aerosoleja muodostunut lainkaan. Lisäksi oli kerrottu, mihin asioihin erityisesti oikomiskojeissa tuli kiinnittää huomiota: miten tarkistettiin torkkivarret, linguaalikaaren istuvuus ja niskavedon ulkoaisojen asento. Kaikista oli havainnolliset piirrokset.

Tässä vaiheessa unta selvisi, että Mari oli jonkinlainen hybridi-erikoishammaslääkäri: hänen erikoisalansa oli jotakin ortodontian (oikomishoidon) ja kariologian ja hampaiston kehitysopin väliltä. Hän vastaisi oikomishoidon suunnitelmista, mutta myös nuorten aikuisten hampaiden kovakudoshäiriöiden diagnostiikasta ja hoidosta.

Hän kertoi, että jatkossa tulisimme puuttumaan juuri tämän paikkakunnan potilaiden erityispiirteisiin. Paikkakunnalla sijaitsevan urheiluopiston vuoksi meillä oli erityisen suuri joukko nuoria urheilijoita, joiden hampaissa on todettavissa kiilteen harvinaista makroflagella/isosiimamuodostusta (jep, tässä vaiheessa uni ei enää pysynyt todellisuudessa). Emme olleet koskaan diagnosoineet moista.

Mari saapui työhön uusimpien tieteellisten löydösten kera, ja kertoi, että jatkossa pystyisimme seulomaan paikkakunnalta ne potilaat, joiden hampaissa olisi geneettisesti riski kehittää makroflagella- eli isosiimamuodostusta. Tämä hampaiden flagellamuodostus oli patologista sikäli, että se aiheutti kieleen ja limakalvoille kipeitä haavaumia ja tulehdusriskin: flagellat olivat noin 0,5-1,5 mm mittaisia teräviä hapsuja erityisesti etuhampaiden inkisaalikärjissä ja premolareissa. Ne ilmaantuivat nuorille aikuisille pysyviin hampaisiin ja löytyivät helposti sondilla ja magentanvärisellä indikaattorilla. Taipumus kehittää makroflagelloja selviäisi seulomalla potilaiden syljestä neljää erilaista proteiinia: makrodyneiiniä, pseudolistiiniä, vankosalfiinia ja kurkuiinia.

Limakalvojen painajainen. Makrodyneiinin aikaansaamaa hapsua, makroflagellaa, hampaan kiilteen pinnassa.

Rakastin tapaa, jolla Mari opasti meitä tämän uuden seulonnan käyttöön. Ihailin sitä, kuinka valmiiksi hän oli miettinyt oman erikoisalansa – tai sen hybridierikoisalan – asiat ja kuinka hän sitoutti meidät perushammaslääkärit työn ääreen.

Uni loppui siinä vaiheessa, kun innostuksesta huokaillen kuuntelin kollegoideni kanssa Marin puhetta ja selailin hänen tarjoamaansa perehdytyskansiota. – Vitsit miten upea vuosi tämän erikoishammaslääkärin kanssa onkaan luvassa, ajattelin juuri ennen heräämistäni.

Herättyäni olin aika varma siitä, mitä uni oli yrittänyt sanoa. Minulla on tapana nähdä unissa kaikenlaisia ns. täydellisiä ratkaisuja: täydellisiä matematiikan oppikirjoja, täydellisiä metodeja oppia lentämään ja näköjään täydellisiä erikoishammaslääkäreitä. Tietenkään sellaisia ei ole, mutta uni tarjosin kuitenkin monta käyttökelpoista ajatusta:

Hyvin viestivä erikoishammaslääkäri on tk-hammaslääkärille fantastinen voimavara. Kun yhteistyö sujuu hyvin, työn laatu, sen ajantasaisuus ja oikea-aikaisuus paranee valtavasti. Erikoishammaslääkäreiden apua kannattaa pyytää paljon nykyistä useammin. Kehtaa soittaa, kehtaa kysyä, konsultoi, konsultoi ja konsultoi.
Erikoishammaslääkäri on yliopistovuosien jälkeen tärkeä kouluttaja. Kun hammaslääkis on ohitse, juuri erikoishammaslääkäreiltä on mahdollista saada viikottain, jopa päivittäin uutta tietoa ja osaamista.
Erikoishammaslääkärien kanssa kannattaa miettiä oman väestöpohjan hoidon tarve: onko jossain alihoitoa, onko joitakin ryhmiä syytä seuloa tarkemmin ja voivatko jotkut odottaa? Ketkä ovat riskiryhmää, ja miten heidän kanssaan tulee toimia? Alihoitoa ja -diagnostiikkaa ei saisi päästä tapahtumaan, ja toisaalta julkisella puolen on valvottava, että hoito on vaikuttavaa.
Unelmieni erikoishammaslääkäri avaa toimintansa periaatteita ja kertoo, miksi asioita on tehtävä tietyllä tavalla.

Oi Mari minkä teit. Olin vähän huolissani tulevasta ruuhkaisesta syksystä. En ole enää. Alitajunnassani olet yhä ihka oikea tyyppi, joka saapuu syksyllä, opettaa seulomaan urheilijoista ihmeellisiä, satumaisen kiehtovia kiilteen värekarvapatologioita ja me kaikki olemme ihan lääpällämme sinuun.

Lomalla potilaiden ympäröimänä

Kuinka kauas pitää lähteä irtautuakseen töistä? Meillä on yksi Suomen kauneimmista hiekkarannoista, ihan riittävästi kirsikoita ja aurinkoa, voisiko vain jäädä? Kyllä voi. Ammatillinen rooli taipuu nykyään hyvin vapaa-aikaan potilaiden keskellä, sillä potilas-lääkärisuhdetta varjellaan vastaanotolla niin paljon, että homma toimii myös vapaalla. Sen ansiosta on mahdollista jäädä, olla ja rentoutua, potilaiden ympäröimänäkin.

Hampaiden juuret on joskus uskomattomia, mutta mänty on vielä käsittämättömämpi!

Kesäloman alettua olen pysynyt tiiviisti oman maakunnan sisällä. Käynyt torilla jäätelöllä, kävelyllä hiekkaharjulla ja kuvaamassa lumpeita muutaman kilometrin päässä kotoa. Olen ollut töissä asuinkunnassa jo niin pitkään, että minne menenkin, olen yleensä potilaiden ympäröimä. Todennäköisesti olen sitä vielä useammin kuin huomaankaan, sillä terveyskeskuksen potilasvirrasta kaikki eivät jää mieleen (eikä ole tarvekaan, sillä asiat on kirjattava, ei muistettava).

Jos olisin lääkärinä isossa kaupungissa tai kulkisin töihin toiselle paikkakunnalle, en välttämättä kohtaisi potilaita vapaa-ajalla. Nyt niin tapahtuu joka päivä: kaupassa, harrastuksissa, naapurustossa, ulkoillessa ja missäpä muuallakaan kuin suklaaostoksilla.

Minulle tässä ei ole ollut mitään hankalaa. Olen saanut aina tehdä ostokset rauhassa, eikä kukaan ole koskaan pyrkinyt vastaanotolle tiedustelemalla vapaita aikoja uimarannan pukukopin seinän läpi. Ja hyvin on kai mennyt myös toisinpäin: en ole ainakaan havainnut, että kukaan olisi jättänyt perjantain herkkuja ostamatta tai uimahallin kahvion korvapuusteja syömättä sen tähden, että näköaivokuori varoittaa lähestyvästä hammaslääkäristä.

Oksat suuntautuvat kohti etelää ja valoa.

Potilaiden ympäröimänä on tilaa hengittää, kun asian huomioi jo vastaanotolla. Ammattiini kuuluu terveyskäyttäytymisen kartoittaminen ja toisinaan myös riskeistä kertominen, ja joskus on puututtava, kyseltävä ja kehotettavakin (kiitos muutaman velvoittavan lakipykälän). Ne tapahtuvat työpaikalla, potilaan varattua vastaanotolle ajan. Siihen puuttuminen sitten jääkin. Saatan tänään kehottaa potilasta välttämään happamia juomia hammaseroosion pysäyttämiseksi, mutta seuraavana päivänä jonottaa lämmintä mehua hiihtoladun varressa hänen tarjoilemastaan mehutonkasta. Tällaisen liukuman ammatista yksityishenkilöksi mahdollistaa se, miten asiat vastaanotolla kerrotaan. On helppo lusikoida jäätelöä kaikkine strösseleineen, kun ote vastaanotolla ei ole autoritäärinen.

Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joka haluaa olla puuttumatta jo muutenkin lähtökohtaisesti hyvään tilanteeseen. Otteeni potilastyössä onkin nykyään enemmänkin toteava, ehdottava ja hyvää löytävä kuin napakka valistaja. Ajattelen neuvoista jotakuinkin samaan tapaan kuin COO, liikkeenjohdon konsultti ja blogisti Hanne Kettunen postauksessaan.

Mietin tarkkaan, mikä on lisähyöty siitä, että neuvon hiomaan jo hyvää tilannetta vielä paremmaksi.

Onko puuttuminen tarkoituksenmukaista ja vaikuttavaa, vai onko seurauksena riittämättömyyden tunteita ja turhautumista? Erityisesti terveyskeskuksessa tiedetään, että muun muassa ennaltaehkäisevää hoitoa kohdistetaan aikuisväestöön 5-kertaa enemmän heille, jotka eivät sitä tarvitse, kuin heille, jotka siitä hyötyisivät.

On ollut lempeää huomata, että kuluneenkin poikkeuksellisen kevään jälkeen ei ole tunnetta, että potilas-lääkärisuhde olisi saanut säröjä. Kaikesta toiminnan rajaamisesta, potilaille esitetyistä kysymyksistä ja puutteellisesta välinearsenaalista huolimatta täällä me kahlataan, kaikki samasta auringon lämmöstä energiaa ladaten.

Näin luontevan potilas-lääkärisuhteen lasken yhdeksi Suomen julkisen terveydenhuollon isoksi kulttuuriseksi ja strategiseksi onnistumiseksi, tk-hammaslääkärin työn timanttiseksi voimaksi. Tästä hyvästä en haluaisi luopua pitkään aikaan.

Suomenlumpeen nuppu on matemaattisen kaunis ja symmetrinen

Suomenlumme hiekkarannan pienessä lammessa

*Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Hiukassa, jonka Helsingin Sanomat listasi Suomen 35 upeimman hiekkarannan joukkoon.*