Aloitin oman hammaslääkärinurani Kuhmossa. Olin otaksunut, että koska pienessä kaupungissa oli hammaslääkäripula ja hoitovelkaa, olisi työ myös varsin kuormittavaa. Kuhmo kuitenkin yllätti. Sain purkaa hoitovelkaa ja tehdä valtavasti töitä, mutta vastaanotolla kävivät vain potilaat. Heidän saattajanaan ei ollutkaan jatkuva kiire ja kuormitus.
Vasta lähdettyäni Kuhmosta tajusin, millaisen luksuksen olin saanut kokea.
Eräänä kesänä pyöräilin maantien reunaa pidemmälle kuin koskaan olin polkenut. Olin päättänyt käydä tutustumassa tulevaan työpaikkaani, Kuhmon terveyskeskukseen. Perillä esittelin itseni ja istuuduin kahvihuoneen sohvalle. Suuhygienisti ja yksi hammashoitajista tarjosivat kahvia. Juttelimme; minua kerrottiin kovasti jo odotetun.
Aloitin työt myöhemmin saman vuoden syksyllä. Ajanvarauskirjaani oli varjeltu huolellisesti – se oli täytetty väljästi, tarkastusaikoja oli kohtuullinen määrä. Minulla oli aivan uusi unitti, hoitohuoneen keskusradiosta sai vaihdettua kanavan ja useimmiten kuuntelimme Tuure Kilpeläistä. Luulin erästä Tuuren biisiä pitkään varta vasten Kuhmolle sävelletyksi:
Jos sä tykkäät nii lähekkö baariin, Tämä kylä on kun autiosaari, Mä oon sun perjantai ja maanantai, Missään ei kettää, lähekkö silti Tänä yönä meillon ankkurit irti, Mä oon sun perjantai ja maanantai
Mutta Kuhmossa ei ollut autiota.
Yhtäkkiä ympärillä oli ihmisiä, joihin sai helposti yhteyden. Tein yhteistyötä jopa ravitsemusterapeutin kanssa, mikä on suunterveydenhuollossa vielä marginaalista. Nautin äärettömän kokeneen suuhygienistin osaamisesta ja hädin tuskin halusin purkaa väliaikaisia paikkoja, jotka hän oli potilaille laittanut. Yhteisessä virkistysiltapäivässä uudet kollegat kirjoittivat selkääni pieniä lappusia, joissa kerrottiin vahvuuksistani. Jos yleensä nuoret hammaslääkärit kokevat riittämättömyyden tunnetta, Kuhmossa oli lähellä käydä toisinpäin: miten ihmeessä pitää pää kylmänä, kun ihmiset ympärillä ovat niin kiitollisia ja tyytyväisiä? Riitti, että halusi kohdata ihmiset, huomioida pelot ja tehdä, kuten koulutus oli opettanut. Riitti, että oli riittävän hyvä.
Hoidimme yhteistuumin hammaslääkärien kanssa vaativia purennallisia akuuttitapauksia. Yhden esittelin hyvin pian Helsingissä nuorten hammaslääkärien koulutuspäivässä sen erityislaatuisuuden vuoksi.
Koulutustapahtumassa esitelty potilas näki minua varten paljon vaivaa ja etsi käyttööni vanhan henkilökohtaisen harrastevälineensä, joka oli aiheuttanut erikoisella tavalla hampaiston hankalan kulumisen. Hän myös lahjoitti tuon esineen minulle. Lyhyellä varoitusajalla pääsin useammankin kerran maakunnan keskussairaalaan seuraamaan vaativia leikkauksia, ja kollegat joustivat. Kaikkien yhteinen intressi oli tukea nuorta hammaslääkäriä yhä paremmaksi.
Mutta kaikkein ihmeellisimpiä olivat yhteiset tauot ja ovensuukonsultaatiot. Vaikka tein koko ajan töitä ja vaikka potilasmäärät olivat lähes samat kuin minulla nykyisin, niin hoitolassa hammaslääkärin työrauhaa varjeltiin taidokkaammin kuin missään olen ikinä sen jälkeen saanut kokea. Tauot olivat taukoja – kaikki se puhe, mitä työhyvinvoinnista käydään teoriassa, toteutui Kuhmossa käytännössä, pyytämättä. Kyse oli toimintakulttuurista, jolla oli pitkät juuret, mutta joka oli ollut läsnä vuosia ennen saapumistani. Ammatissa on jo ihan riittämiin tekemistä siinä, että saa pulpiittipotilaan hyvin puutumaan ja whiplash-vammapotilaan aseltetua hyvin hoitotuoliin.
Sittemmin lähdin Kuhmosta. Vastentahtoisesti, mutta työmatkaan käytettyjä tunteja laskien. Kuhmo ei kuitenkaan lähtenyt minusta. Palasin sinne aina, kun tilaisuus tuli.
Kun aloin tehdä nelipäiväistä viikkoa toisaalla, ajoin tiistaisin, vapaapäivänäni (sic!), lempikahvilaani, Kaesan kahvilaan, lukemaan Helsingin Sanomat, juomaan cafe latten ja syömään rönttösen. Olen tehnyt sittemmin joka vuosi töitä Kuhmossa vähintään viikonloppuisin. Sama rauha ja täysi mahdollisuus keskittyä työhön on ollut läsnä jokaisella kerralla. Olen huojentunut, ettei se ole kadonnut. En ole aivan päässyt selville siitä, kuinka tämä työnimultaan paras kokemani kaupunki sen tekee, mutta olen onnellinen, että Kuhmossa se on. Se pitää yllä uskoani siihen, että sopivan kuormittavaa työtä on yhä mahdollista tehdä terveyskeskuksissakin.
Kuhmo on sittemmin panostanut erittäin paljon paikkariippumattomaan työhön ja tarjoaa etätyötiloja sekä kaupungin keskustassa että Iivantiirassa, sen pohjoisessa kylässä. Puolisoille, jotka tekevät tietotyötä, on siis aiempaa paremmat mahdollisuudet muuttaa mukana.
Terveyskeskushammaslääkärin työ ei ole nykyisin helppoa. Lähes puolet hammaslääkäreistä kärsii eriasteisista työuupumusoireista. Noin joka neljäs kokee paljon kuormittavaa työperäistä stressiä. Kyllähän minäkin siitä olen kuullut, ympärilläni nähnyt, työpäivien jälkeen itsekin väsymyksestä lähes kangistunut – mutta oikeasti vasta lähdettyäni Kuhmosta. Siksi olen tarvinnut tällaisen alkukokemuksen: tiedon siitä, että on olemassa erilaisia työpaikkoja ja erilaisia toimintakulttuureita. Silloin on helpompaa katsoa asioita hieman etäältä, kun valtava hoitovelka vyöryy koko maassa päälle.
Kuhmo tarvitsee tavallisen, hyvän hammaslääkärin. Luultavasti käy niin, että se sama hammaslääkäri huomaa tarvinneensa Kuhmoa enemmän kuin koskaan osasi arvata. T
Ovi Kuhmoon on nyt auki. Yksi hammaslääkärin toimi on julistettu tänään haettavaksi. Katso lisää täältä.
Kirjoitus on kirjoittajan henkilökohtainen näkemys eikä edusta työnantajaorganisaatiota. Kirjoittaja työskentelee Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä, johon myös Kuhmon suunterveydenhuolto kuuluu.
HLL Anni Temonen 