Omat hampaani löytyivät Aasiasta – 삽 모양 앞니

Eräänä iltana päähän tuli ajatus: olen nähnyt satoja, luultavasti jo joitakin tuhansia suita. Minkähän takia ei vielä ole tullut vastaan samanlaisia etuhampaita kuin minulla itselläni on? Ja oikeasti – etuhampaiden muoto näyttää siirtyvän seuraavallekin sukupolvelle minulta – mikä juttu tämä oikein on?

On siis tosiaan niin, että etuhampaissani on tietynlainen muoto. Minusta se on ihan tavallinen, toimiva, normaali. Mutta kun tarkemmin mietin, niin sittenkin ylivoimaisesti useimpien suomalaisten hampaat ovat tästä piirteestä vapaita. Viimeksi tällä viikolla kiinnitin asiaan huomiota – ei näitä tullut vastaan kenelläkään. Piti odottaa, että pääsee töistä kotiin, että tuli vastaan yksi.

En ole esimerkiksi juuri koskaan jäljitellyt tällaista muotoa hampaan paikkauksessa. Olen asetellut etuhampaisiin satoja kertoja matriisinauhoja, kerrostanut yhdistelmämuovia ja täpännyt sitä karverilla, punssarilla ja silikaattitäppäimellä. Yrittänyt jäljitellä hampaan alkuperäistä muotokieltä. En ole koskaan yrittänyt karverilla saada aikaan tällaista poimua.

Minulla on siis geneettinen variantti nimeltään shovel-shaped incisors. Jos olet hammaslääkäri, etkä heti tiedä mistä on kyse, ei ole mitään syytä hävetä. En muista tätä koskaan käsitellyn hammaslääketieteen luennoilla. Ehkä se mainittiin sillä yhdellä genetiikan luennolla, mutta lopputenteissäkään ei kysytty. Ei tästä ole suomenkielistä Wikipedia-artikkeliakaan. Ei edes ruotsin- tai saksankielistä. Ei tietenkään, koska shovel-shaped incisor on tosi harvinainen eurooppalaisilla! Siitä on kirjoitettu Wikipediaan neljällä kielellä:

-englanniksi, koska kaikesta nyt kirjoitetaan enkuksi

-espanjaksi, koska dientes incisivos en forma de pala on yleinen Etelä- ja Väli-Amerikassa, jonne alkuperäiskansat vaelsivat Aasiasta Beringinsalmen kautta Alaskaan ja sieltä muualle uudelle mantereelle.

-arabiaksi, koska – noh – minä en tiedä, mutta ainakin القواطع مجرفية الشكل on kohtalaisen yleinen myös Lähi-idässä.

-ja koreaksi, koska Koreassa tämä variantti on ehkä kaikkein yleisin koko maailmassa. Kun korealainen puraisee kurkkuvoileipää tai omenaa, siihen jää erilainen jälki kuin useimmilla eurooppalaisilla.

Kun sitten katsoo omia etuhampaitaan ja löytää googlella lähinnä arkeologisia kuvia jostain Korean niemimaalta, alkaa tuntua väistämättä hieman eksottiselta. Tiedän toki, että Venäjältä päin on tultu, mutta jestas kuinkahan kaukaa? Mikähän minäkin olen oikeasti perujani? Oheinen kuva yrittää ilmeisesti kovasti selittää shovel shaped incisors -geenitutkimusta. Tuosta luolasta on löytynyt joskus kallo, ja siinä kallossa on ollut hampaat, jotka ovat samanmuotoiset kuin minulla.

악마의 문 동굴인'이 밝힌 진실, 한국인 뿌리는 북방계 아닌 혼혈 남방계
https://news.v.daum.net/v/20170202040056539?s=print_news

Onneksi nykyään on helppo saada selville mitä tahansa Googlen massiivisen keinoälyn avulla. Kuten että:

Shovel-shaped incisor on siis geneettinen piirre, joka on erityisen yleinen Koreassa ja muualla kaukoidässä ja Venäjän itäisillä laitamilla. Myös Neanderthalin ihmisillä oli lapion muotoiset eli shovel-shaped -hampaat.

@article{Bailey2006BeyondSI, title={Beyond Shovel-Shaped Incisors: Neandertal Dental Morphology in a Comparative Context}, author={S. Bailey}, journal={Periodicum Biologorum}, year={2006}, volume={108}, pages={253-267} }

Kaikkein jännintä ja liikuttavinta on, että lapion muotoiset hampaat ja vauvan ravitsemus liittyvät yhteen. Sama geeni, joka turvasi pikkuisten vauvojen ravitsemusta, D-vitamiin saantia ja rasvahappojen tarjontaa hyytävässä viimassa Beringinsalmen yli, tekee hampaista lapion muotoiset ja reunoiltaan poimuiset.

Geenin nimi on EDAR (ectodysplasin A receptor) ja se vaikuttaa niin hikirauhasiin, etuhampaiden poimuisaan muotoon ja rintarauhasten tiheämpään tiehytrakenteeseen. Geeni rikastui aasialaisväestössä 20 000 vuotta sitten.

No, tämä riittää tiedoksi minulle. EDAR V370A, vauvojen imettäminen, poimuileva etuhammas ja riittävä D-vitamiinin saanti imeväisiässä. Melkoista.

Lopuksi laitettakoon vielä kuvamateriaalia tästä ilmiöstä. Harmi, ettei se vapauta hampaiden harjauksesta. Tietysti kiva kuulla, että näillä hampailla varustettuna jaksaa imettää ja samalla vaeltaa samalla Siperialta Alaskaan hyisessä tuiskussa, ilman huolta riisiraudista, ja päätyä elämään joko Samsungin koodariksi tai aroille pampalla.

삽 모양 앞니 , kuten korealainen sanoisi!

Infektiosairaus, jota voi porata OSA 2

Sain viime vuoden alussa blogiin viestin. Kirjoittaja kehotti lukemaan uusimman, kolmannen painoksen, Ole Fejerskovin, Edwina Kiddin ja Bente Nyvadin kirjasta Dental Caries – the disease and its clinical management (lyh. DCDCM). Kirja, johon en ole koskenut valmistumisen jälkeen, on pistänyt miettimään kariesta uudelleen. Tässä postaussarjassa kirjoitan lukumatkasta ylös ajatuksia – lyhyesti ja ytimekkäästi.

27. toukokuuta 2021

“Milloin pitää porata?”

“Kavitoituneet kariesleesiot tulee yleensä paikata, koska on hyvin vaikeaa pitää kolot plakittomina. On hyvin vaikea estää kolon tehnyttä reikää kasvamasta edelleen”, kirjoittaa DCDCM.

En ole aina muistanut asiaa näin. Olen ehkä ajatellut, että jos karies on jo muodostanut kolon – kaviteetin – , se ikäänkuin omaehtoisesti kasvaa edelleen. Näin ei ole. Kavitoitunut karies voi pysähtyä, jos sen pinta pysyy puhtaana. Kavitoitunutta kariesta ei paikata kavitaation takia, vaan puhdistettavuuden perusteella.

“On kuitenkin hammaspintoja, jotka on helpompi pitää puhtaana, vaikka hampaan pinnassa olisikin kavitaatioasteen kariesta. Tällaisia ovat poskenpuoleiset hammaspinnat ja toisinaan myös hampaan purupinnat. Karies pysähtyy, jos pinta pysyy puhtaana.” jatkaa DCDCM.

Kaikki potilaat eivät hyväksy moista säästävää hoitomuotoa. Plakittomuuden ansiosta pysähtyvä reikä ei näytä hyvältä. Se on väriltään tumma (ruskea tai musta). Onko paikkaaminen silloin julkisen terveydenhuollon tehtävä? Onko kyse esteettisestä hoidosta?

Mitä lauantaina aina tapahtuu

Lauantai, jonka lapsena kirjoitin lauvvantai, on aivan erityinen päivä. Sen lisäksi, että tänään nähdään Euroviisufinaali, mulla on lauantaisin ihan oma velvoittava tehtävä. Vanhemman velvoittava tehtävä.

kuvakaappaus: Wikipedia

Lauantain nimi tulee muinaisgermaanisesta sanasta laugr, kylpy. En kuitenkaan puhu nyt lauantaisaunasta, vaan mun velvoittava tehtävä lauantaisin liittyy lasten hampaisiin.

Hampaiden harjaushan ei ole sellaista kuin elokuvissa, joissa päähenkilö sillä tietyllä tavalla rennosti käveleskelee ympäri New Yorkin kattohuoneistoa ja harjailee hampaita ikkunalaudalla etäisesti Central Parkia silmäillen. Natriumlauryylisulfaatin avulla tahna muuttuu tosi tosi vaahtoavaksi ja se pysyy kaikki suussa. Mitään ei valu kyynärvarsiin eikä peiliin tule roiskeita. Noh.

Siivoan lauantaiaamuisin ja aloitan kylpyhuoneista.

Ensin puhdistan nämä. Latausteline ei ole viikon käytön jälkeen kaikkein puhtoisin, eikä OralB:n sähköhammasharjan varsikaan ole niin puhdas, että sen voisi sellaisenaan lainata kaverille. Tätä yhtä ja samaa harjaa käyttää meillä kolme ihmistä ihan vain, koska olen niin säästäväinen, etten ole hennonut ostaa kaikille omaa.

Sitten tarkistan, onko lasten sähköhammasharjojen harjaspäät liian kuluneet ja rispaantuneet.

Hammastahnatuubit saa olla puolityhjiä, mutta jos niistä ei saa enää riittävää määrää omin voimin puristettua, menevät vaihtoon.

Mun tehtävä on tarkistaa, että hammasharjassa on ladattu akku. Tavallaan siis mun tehtävä on myös huolehtia siitä, että talouteen tulee sähköä ja sähkösopimus on kunnossa.

Ja sitten vielä pari periaatetta.

Peiliin saa tulla roiskeita. Mun mielestä tää on jopa toivottavaa, kun lapsista on kyse. Tulkoon fluoria ja vähän sylkeäkin, kunhan lapsi saa etuhampaat puhtaaksi. Niiden harjaaminen tahtoo vaatia sen, että vähän irvistää peilille ja tutkailee, miten harja siellä ienrajassa kulkee. Väkisinkin pärskyy. Mä voin hyvin tulla perässä Kiillon ikkunanpesuaineilla ja tuunata kylpyhuoneista kyläilykuntoiset.

Kotiin saa tuoda millaista tahnaa vaan, kunhan siinä on iän edellyttämä pitoisuus fluoridia. Mulle ei ole merkitystä, harjaako lapsi kylpyhuoneessa istuen, seisten, hyppien tai Aku Ankkaa lukien, kunhan tulee puhdasta. Kaikki tahnamerkit on sallittuja, haalitaan milloin mistäkin. Noin muuten olen superiloinen siitä, että Suomessa valmistetaan hammastahnoja Savon Heinävedellä – nimittäin Oxygenolia. Ilahduttaa myös monien potilaiden puolesta mieto ja niin monille sopiva Salutem Turusta. Itse harjaan Zendiumilla.

Hammaslääkärinkin perheessä harjataan siis ihan tavallisesti. Mä häärin taustalla varmistamassa yleisen siisteyden ja välineiden kunnon. Isä muistuttaa harjaamisesta ja tarvittaessa käskee hammaspesulle. Mua ilahduttaa valtavasti, että lasten isä käyttää määräysvaltaa lapsiin tässä asiassa jämäkästi aina, jos heidän oma ote lipsuu. Jos ilta syystä taikka toisesta venyy, eikä lapsi jaksa itse harjata, mä harjaan haukottelevan lapsen hampaat.

Tietysti yläkaapista löytyy pieni oma osastonsa, josta voi päätellä jotain ammatistani. Mutta keittiöstä löytyy myös yläkaappi, jossa on suklaata.

Tässä jamassa

Katsokaa tuota laulujoutsenta. Minkä merkityksen se saa silmissänne? Minun ei tarvitse miettiä kauaa. Sen olemuksessa suurin ihme on sen kaula. Ja tietystikään sillä ei ole hampaita. Mutta tärkein asia siinä on sen kaula ja upea ryhti.

Koronavuonna hammashoidon jonot kasvoivat ja alettiin puhua umpeen kurottavasta korjausvelasta. Omalla vastaanotollani jonot ovat yhtä pitkät kuin ennen koronaa, joten tilanne ei juurikaan muuttunut. Asioita on tehty hieman eri tavalla, osa vaivoista on korjaantunut itsekseen ja osa sairauksista on sen verran hitaasti eteneviä, että kuukausien päässä odottava jatkoaika ei muuta tilannetta olennaisesti.

Nyt mielenkiintoni onkin jonojen sijasta ollut siinä, millaisia potilaita oikeastaan hoidan. Syy tähän havainnointiin on suojavisiireissä (siitä alla enemmän). Tilanne on tämä:

  • hoidan pääasiassa perussairaita potilaita.
  • hoidan suurelta osin tupakoivia potilaita.
  • hoidan merkittävissä osin ylipanoisia potilaita.
  • hoidan päivittäin vaikeista tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsiviä ihmisiä.
  • hoidan vakavasti univajeisia potilaita.
  • hoidan lapsia, joilla on erityisen tuen tarvetta.
  • hoidan isossa määrin potilaita, joita ei voi laskea makuuasentoon hammashoitotuolissa. Piste.

Kaikki tämä on alkanut tulla näkyviin nyt, kun käytössä on jatkuvasti kasvot peittävä visiiri. Visiiri ei ole järin painava, mutta yhtä kaikki se tuo päälle, kaularangan kannateltavaksi jokusen gramman lisää painoa. Visiiri on alkanutkin toimia tavallaan kansansairausindeksinä. Joka kerta, kun en voi potilaan perussairauden tai tuki- ja liikuntaelinsairauden vuoksi kallistaa hoitotuolia itseni kannalta optimaaliseen asentoon, käännän omaa päätä kallelleen ja suojavisiirin kansanterveysindeksi kohoaa asteikolla 1-10 jonnekin kahdeksan hujakoille.

Olin joitakin kuukausia sitten päivystämässä, kun vastaanotolle tuli nuori aikuinen. Se ei ole erityisen harvinaista, joskin he ovat vähemmistössä, koska en tee töitä korkeakoulupaikkakunnalla, jossa nuoria aikuisia on enemmän. Laskin hoitotuolin itseni kannalta parhaaseen asentoon, vaakatasoon, hoitaakseni ylätakahampaan. Potilas korjasi siinä asentoaan. Sen sijaan, että hän olisi kysynyt vakiokysymyksen: “Voisiko pääpuolta nostaa hieman ylemmäs”, hän kurottautui vielä alemmas, tiedättehän, siten, kuten voimistelija tekee kaartuessaan taaksepäin tehdäkseen sillan. Olin häkeltynyt siitä, mihin ihmiskeho taipui ja kuinka vaivatonta toimenpide oli tehdä. Tajusin samalla sekunnilla, kuinka suuri osa potilaista ei koskaan kykene tuohon asentoon. Ja vaikka kykenisi, en koskaan suostuisi laskemaan heitä niin alas (sydämen vajaatoiminta, vaikea obesiteetti ja muut elimelliset esteet).

Ihmiskeho olisi potentti moneen, se pystyisi kiipeilemään, vetämään spagaatin ja pompauttamaan koko kehon korkealle ilmaan, mutta elämäntapamme, perussairaudet, elämänrytmimme ja toki ihmisten ikääntyminenkin tekevät tällaisesta kehosta suorastaan harvinaisuuden.

Hinta tästä kaikesta on se, että hammaslääkärin työstä tulee koko ajan epäergonomisempaa. Kun käyn kenen tahansa kollegan huoneessa kesken toimenpiteen, näen aniharvoin samaa ergonomista työasentoa kuin kaikilla ergonomialuennoilla harjoitellaan. Työtä tehdään päivät toisensa jälkeen kamalissa työasennoissa. Edes lapsipotilaita ei voi välttämättä hoitaa hyvässä asennossa, koska jo alakouluikäisillä on vaikeita niska-hartiaseudun ongelmia.

Potilaiden siirtyminen vastaanottotuoliin voi viedä vartin. Heidän nousemisensa siitä voi viedä toisen vartin, ja monia huimaa. On tasattava verenpainetta, otettava tukea kahvoista. Hoitajan kanssa katsomme perään, kun he lähtevät kävelemään käytävää odotusaulaan. Kehotan tasaamaan oloa rauhassa, huoneesta ei ole kiire pois.

Osa lapsista on niin väsyneitä, että he eivät jaksa pitää suuta auki paikkauksen ajan. Unirytmi on sekaisin, vielä enemmän korona-aikana kuin ennen, joskaan ero ei ole dramaattinen. Kysyn kymmenvuotiaalta, moneltako tämä meni nukkumaan. Siitä on vastaanotolla vain seitsemän tuntia, hän on nukkunut korkeintaan viisi.

Kaikelle tälle ei voi mitään. Jonkun kaularangan on vienyt hirvikolari tai peräänajo, toisen raskas työ, kolmannella on kasvamassa vatsassa lapsi, eikä kukaan halua odottavan äidin tulevan huonovointiseksi vena cava -syndrooman takia. Puhunkin isoista kansanterveydellisistä suunnista. Se näkyy, että vetreys on tiessään ja se on iso asia.

Ehkä siksikin kuvaan niin mielelläni lintuja. Hanhia, joutsenia ja muita pitkäkaulaisia. Kuinka ne sukivat sulkiaan ja höyhenpeitettään ja taipuvat vaivatta eri asentoihin. Taipuisat, sulavat liikeradat ovat kirjaimellisesti vastapainoa.

Kun kansan kunto heikkenee, myös kansanterveystyötä tekevän lääkärin tuki- ja liikuntaelimistö joutuu lujille. Ei siis pidä luulla, että kun hammaslääkäri on myöhässä, hän on liian pitkälle venähtäneellä kahvitauolla. Hän on todennäköisemmin venyttelemässä.

Oodi niskavedolle

Lähikuva niskavedon niskanauhasta. Nauhaan asetetaan sopiva voima, noin 300-600 grammaa, jolla hillitään yläleuan kasvua. Kasvokaarella (valkoinen oikealla) kontrolloidaan lisäksi mm. voiman suuntaa, puolta, ylähammaskaaren leveyttä ja poskihampaiden asentoa.

Nyt seuraa paljastus: arkinen ja tavallinen koje onkin yksi hienoimmista

  • Niskaveto (engl. cervical head gear) on yleisin oikomiskoje, joka kouluikäisillä potilaillani on käytössä. Se tarjotaan lapselle maksutta, verovaroin, EHL-tason hoitosuunnitelmineen, kaikkine kontrolleineen (joita on jotakuinkin 8 viikon välein 1-2 vuoden ajan). En osaa kertoa niskavetohoidon todellisia kustannuksia. Puhutaan kuitenkin isosta summasta.

Niskavedolla hoidetaan suomalaisittain yleistä purentavirhettä, distaalipurentaa, jossa alaleuka on liian takana yläleukaan nähden. Yläetuhampaat ovat huomattavasti edempänä kuin alaetuhampaat (toisinaan myös huuli rullautuu ylä- ja alahampaiden väliin) ja usein alaetuhampaat purevat suulaen limakalvoon, jolloin purenta on vielä syväkin. Niskaveto muuttaa kasvojen profiilia, huulen lepoasemaa, nenäontelon leveyttä, hammaskaarten leveyttä, leukojen välistä suhdetta ja kasvusuuntaa sekä tilan määrää.

Niskavedon vaikutus perustuu

-yläleuan kasvua hillitsevään voimaan

-yläposkihampaiden distalointiin ja ekstruusioon (eli niiden ohjaamiseen taaksepäin ja ulospäin)

-yläposkihampaiden kiertämiseen eli roteeraukseen (jolloin hammaskaarelle tulee lisää tilaa ja ahtaus vähenee)

-ylähammaskaaren leveyden lisäykseen, myös suulaen keskisaumaan ja nenäonteloon vaikuttamalla

-ja, yläleuan hammaskaaren leventyessä, myös alahammaskaari seuraa leventyen perässä ja pääsee kasvamaan hyvin.

Niskaveto vielä uutena. Käytön myötä niskatyyny taipuu käppyräksi. Herkullisia kuoseja on monia. Ne motivoivat pitämään kojetta.

En mene tässä kojehoidon yksityiskohtiin. Olen vain ihastellut sitä, miten helposti niskaveto lumoaa alakouluikäisen nykylapsen. Ilman muuta on vastentahtoisia hoidon aloittajia, monia elämäntilanteita, joissa kojeen käyttöön ei riitä resursseja, ja heitä, joille koje ei ole sopiva vaihtoehto, vaikka olisi motivaatiotakin.

Mutta että muotoon ommeltu, hempeästi kuvioitu niskatyyny ja sateenkaaren värejä toistava niskanauha voivat olla lapsen mielestä niin houkuttelevat ja hienot. Että lähes jokainen lapsi haluaa valita mieluisan niskatyynyn ja jollain tavalla kokee sen omakseen. Että heitä kiinnostaa laittaa moinen häkkyrä suuhunsa, nukkua sen kanssa ja kestää pientä epämukavuuttakin, kuukausia ja taas kuukausia. Että he ähräävät vanhempineen sen kanssa ensimmäiset päivät tai viikot, ja sitten heistä tulee niin taitavia, oman kojeensa asiantuntijoita.

Se on iso saavutus tältä vuosikymmeniä käytössä olleelta kojeelta, jonka kehitykseen vaikutti erityisesti amerikkalainen ortodontti Silas J. Kloehn vuonna 1947. Näkisipä Kloehn, miten koje pärjää nykylapsen elämässä. Erinomaisesti.

Hammaslääkäri ei ole recallin orja

Lakisääteiset ikävuositarkastukset eivät tarkoita maksimi- vaan minimikontakteja. Vuonna 2006 syntyneet lapset voi pitää lähellään pidempäänkin.

Varmaan osa näistä on 8-luokkalaisten ensirakkauslukkoja.

He ovat venyneet pituutta, madaltaneet ääntään ja heidän leukansa ovat kasvaneet. En tunnista heistä kaikkia.

Vuonna 2006 syntyneet nuoret tulevat hammaslääkärin vastaanotolle lakisääteiseen suun tutkimukseen tämän kevään aikana. Heidät kutsutaan ja heille varataan 30 minuutin aika. Ikäluokka seulotaan läpi. Varmistetaan, ettei kukaan ole pudonnut kutsujärjestelmästä.

Suuri osa tulee yksin.

Kysyn allergiat. Osa muistelee vaikeita nimiä. Joku happo se oli? Amoksisilliini-klavulaanihappo? Osa muistaa, koska kevät muistuttaa siitä vuosittain. Koivun siitepöly.

Kysyn perussairaudet, lääkitykset. Astma, e-pillerit, epilepsialääke. SSRI. Crohnin tauti. Insuliinipumppu.

Kysyn tupakasta. Nuuskasta. Energia- ja virvoitusjuomista. Kakistelen ja opettelen kysymään alkoholista.

Hammastahna hämmentää monia. Onkohan siinä fluoria? Arasteleva hymy, hämmentynyt sekunti. Vakuutan, että jos tahna on kaupasta ostettu Colgate, Pepsodent, Oral-B, Elmex, Zendium, Oxygenol tai vastaava, niin eiköhän. Tarkista vielä kotona.

Lasken hampaat. Jollakin vielä joku maitohammas. Purennat ovat pääsääntöisesti kauniita ja toimivia johtuen varhaisoikomisesta – suuri osa on jättänyt oikomishoidon jo vuosia sitten. Osalla on kiinteät kojeet, aktivaattori tai retentiolanka. Leuka kasvaa vielä vuosia.

Etsin kariesta. Se ei koskaan näytä leviävän tasaisesti. Se kohtelee näitä lapsia älyttömän epäreilusti. Yksi oppilas on saanut sitä niin paljon, että tuleva urakka tulee viemään hänen aikaansa monen oppitunnin verran. Osalla kaikki on niin hyvin. Osa kysyy, onko osannut harjata, ja juuri heillä ei ole plakkiakaan. Osa on onnekkaita: ei kariesta, vaikka plakkia on vähän kaikkialla. Heidän kohdalla säästän sanojani, niitä tarvitaan muiden ikätovereiden kanssa.

Muutama nollakuutonen on ollut aina ihan tervehampainen. Nyt on tapahtunut jotakin. Niissä kaikkein takimmaisissa hampaissa on reiät, ennen kuin hampaat ovat edes puhjenneet. Päällä on sellainen tulehtunut ienlepare. Oletko huomannut, että sulla on neljä uutta hammasta? -En. Yksi seiska on niin sökö, että se on paras poistaa. –Älä huoli, sulla on tosi hieno biopankki omasta takaa, sun viisaudenhammas osaa luultavasti kulkeutua tähän tilalle, ja pärjäät hyvin ilmankin.

Mittaan ientaskut, tutkin limakalvot. Nuuskan paikka löytyy ylähuulesta. Lypsän sylkeä parotisrauhasista, katsotaan suunpohja.

Puremalihakset ovat yksittäisillä kovin arat. Nojaatko paljon leukaan oppitunneilla? -Koko ajan. Voin kuvitella, miten tunnilla vaipuu välillä omiin haaveisiin.

Leukanivelten kohdalla kerron, kuinka kauan leuka vielä kasvaa alas ja eteen, profiili muuttuu.

Tehdään sopimuksia, alkavat kovat business negotiationit. Pepsiä ei voi vetää enää entiseen tapaan. Aluksi vaihdetaan Pepsi Maxiin, jossa ei ole sokeria, ja sekin paperipillin läpi. Nollakuutosta hymyilyttää, kun en soimaa, vaan ideoin.

Tehdään lisää sopimuksia. Älä vaihda nuuskaa tupakkaan. Soita mulle, jos et pääse siitä eroon. Pystytkö vaihtamaan chilikuorrutetut pähkinät tavallisiin? Jos meinaat nukahtaa ennen iltaharjausta, laita puhelimeen hälytys sille.

Tehdään myös muunlaisia sopimuksia. Mä lupaan käyttää paikkauskerralla pintapuudutetta. Puudutan tosi hitaasti, ei pitäisi tuntua niin pahalta. Syö hyvin, ennen kuin tulet vastaanotolle, koska puutuneena ei ole hyvä syödä. Harjaa hampaat hyvin siihen saakka, niin mun on helpompi tehdä paikka, kun ikenet ei vuotele verta ja edessä ei ole plakkia.

Tehdään vielä pitkän tähtäimen suunnitelmaa, sellaista henkilökohtaista strategiaa. Mä näytän röntgenkuvista kaikki ne kariesleesioit, joiden uskon pysähtyvän ilman poraa. Kerron, että suussa on käynyt niin jo monessa kohtaa: näkyy tummia kuin tussilla vedettyjä viivoja siellä täällä, ne on pieniä arpia ajalta, kun hampaat olivat puhkeamassa. Tiedonjanoisille lasken, kuinka monta paikkausta elinaikana jää tekemättä, jos 6 reiänalkua pysähtyy itsekseen. Vastaus on paljon enemmän kuin 6, koska paikkojen elinikä on lyhyempi kuin 8-luokkalaisen edessä oleva elämä.

Lopuksi annan mukaan tiedotteen. Tajuan sillä sekunnilla, miten lohduttoman tylsältä ja aikuismaisen kalkkiselta se näyttää. Heilutan paperia tulostimesta sen nostettuani ja pahoittelen, ettei mitään vetävämpää ole tarjolla. -Kauankohan tämän paperin on tarkoitus säilyä tallessa? Nollakuutonen tirskahtaa. Kaikki ohjeet, miten nuori tästä eteenpäin on omillaan, miten suusta pidetään huolta ja milloin seuraava aika tulee itse muistaa varata.

Tajuan, että tämä tiedote mun täytyy uudistaa. Siitä pitää tehdä kiva. Tajuan myös, että sitä ei ole pakko jakaa. Jos hammaslääkärille jää tunne, että nuori on syytä nähdä vielä kahden vuoden päästä, 17-vuotiaana, niin tapahtukoon. Koska 15-vuotiaan elämässä on aika lailla muitakin tärkeitä asioita meneillään kuin hammasplakki ja purulistat.

Minulla sen sijaan on kaikki mahdollisuudet olla nuoresta kiinnostunut vielä kahdenkin vuoden päästä. Lisään hänet recalliin. Jännä nähdä, tunnistanko vielä kahden vuoden päästä.

366 päivää

Tämä vuosi oli paikallismediani, tämän blogin, ensimmäinen toimintavuosi. Miten kummallinen, hieno ja opettavainen 366 päivän matka!

Tammikuussa osallistuin Hammaslääkäristä suulääkäriksi -kurssisarjan kolmanteen osaan, lensin koulutusta varten Helsinkiin. Lentokoneessa kuului huolestuneita ääniä heti koneen laskeuduttua: SE oli nyt Suomessa. Olin päättänyt jättää kentän taakseni niin pian kuin suinkin, ja kävelin puolijuoksua kohti lähijunaa. Sitten sattuma puuttui peliin.

Keskellä lentokentän aulaa törmäsin arvostamaani luennoitsijaan, jota tervehdin (päätös jonka tein aivan kohdalla) ja joka vastasi tervehdykseen pysähtymällä juttelemaan. Meine Güte. Oloni ei ole koskaan ollut yhtä jakomielinen: olin valtavan iloinen kohtaamisesta ja samalla kankeana kauhusta. Näin jutellessamme, kuinka hänen oikean olkansa takana, muutaman metrin päässä parveili iso joukko kaukomailta Suomeen lentäneitä matkustajia. Yksi aivasteli muutaman metrin päässä ja nuokkui väsyneen oloisena korkeaa ikkunalasia vasten. Yritin keskittyä vaihtamaan ajatuksia odonttoloogisista hienoista aiheista samalla kun jalkaterät kääntyivät pakosuuntaan. Arvoisa kollegani, jos luet tämän ja muistat nähneeni silmieni seilaavan tuon tuosta olkasi yli, syyttäkäämme koronaa ja alkushokkiani.

Ehdin lentää alkuvuodesta vielä toisenkin kerran. Lähtöportilla huomasin lääkärikollegan, joka työskenteli SOS Internationalille ja joka saattoi koneeseen potilasta. Kyseessä oli kasvomurtumapotilaan kuljetus jatkohoitoon. Kohtaamisestamme kasvoi pitkä lennon aikainen oppitunti, jossa sain kattavan perehdytyksen ilmailulääketieteeseen ja leuka- ja kasvomurtumapotilaiden siirtolentoihin. Artikkeli kohtaamisesta julkaistiin Hammaslääkärilehdessä. Muuten käsittämättömän hienoa, mutta olin kynätön ja jouduin lainaamaan kirjoitustarvikkeet lapseltani. Tein muistiinpanot ilmailulainsäädännöstä tällä.

Maaliskuussa jokaisen oli tahollaan alettava käsitellä koronaa ja sopeuduttava siihen. Kukin huolestui vuorollaan milloin aerosoleista, milloin veriryhmästään, milloin potilaiden puolesta. Joka päivä tiedonjano oli valtava, jokainen työntekijä auttoi toinen toistaan täydentämään rikkonaista kuvaa. Seurasimme työpaikalla vuoroin jos mitä asiantuntijaa ja opettelimme pukemaan FFP2-maskit kasvoillemme. Oli tunne, että jos jätti yhdenkin kahvitauon väliin, oli heti jäänyt joistain tärkeästä paitsi. Kun tajusi hioa linguaalikaaren renkaat ennen suuhunsementointia purentaan sopivaksi, perusturvallisuus ja hallinnantunne otti vallan.

Huhtikuussa toiminta työpaikallani ajettiin alas, vain kiireetön ja aerosoliton hammashoito jatkui. Monen viikon ajan välttelimme poraa, muutimme unitin asetukset, luovuimme turbiiniporista, kävimme tartunnanjäjityskoulutuksissa ja yritimme keksiä, miten Kofferdam-eristyksen kanssa voi paikata. Kauhoimme kariesta ekskavaattorilla ja huomasimme, että visiiri alkaa puristaa noin tunnin kohdalla. Koululaiset siirtyivät etäopetukseen ja monen talon pihalla näkyi toukokuussa (osin vanhempien avustuksella tehtyjä) ötökkähotelleja.

Kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Lomailin ja kuvasin lumpeita. Heinä- ja elokuun vehreän suven ajan päivystin paljon ja yllätyin suuresta hoidontarpeesta, joka tuntui työteliäinä päivinä. Potilaita oli paljon, kivut olivat suuria ja tulehdukset ärhäköitä. Keväällä perutut kiireettömät vastaanottoajat realisoituivat pieneltä osin päivystyshoidon tarpeena.

Syksyllä jatkuivat jo keväällä aloitetut webinaarit. Koulutuskuluissa säästyi isoja summia ja olin äärettömän onnellinen naputellessani kysymyksiä koulutustilaisuuksien viestiseinille. Koko koulutusvuoden kohokohta oli professori Svante Twetmanin luento Hammaslääkäripäivillä, på svenska. Pitkin syksyä perehdyin Twitterissä erilaisiin kansanterveyden, vaikuttavuuden ja asiakaslähtöisyyden näkökulmiin ja ujutin vähä vähältä omaan potilastyöhön uusia elementtejä, leveämpiä harteita hammaslääkärin professioon. Yhdessä Twetmanin luennon kanssa nämä näkökulmat osoittuivat työn imun ja potilaiden odotusten suhteen erittäin kullanarvoisiksi.

Siivotessani varastoa löysin lastenvaatevalmistajan, tanskalaisen Serendipityn pahvisen tuotelapun vauvanvaatelaatikon pohjalta. Googlatessani sanan merkitystä löysin tieni tieteen sattumanvaraisuuden maailmaan. Kirjoitin aiheesta Hammaslääkärilehteen ja toivoin, että löytäisimme uusia tapoja, työkaluja ja oivalluksia poikkeuksellisen vuoden avulla. Mitä tapahtuu, kun potilaat odottavat jatkoaikaa pidempään kuin koskaan aiemmin?

Loppuvuodesta sementoin lasten pahoin karioituneisiin maitohampaisiin ensimmäiset teräskruunut urallani ja tein muuan pikkupojasta virallisesti Teräsmiehen (tai ainakin näin me sovimme).

Jouluaattona ajoin lumisessa maisemassa kauniiseen keskussairaalaan päivystämään.

2020. Kaksikymmentä tarkoittaa hammaslääketieteessä selvimmin maitohampaistoa, kahtakymmentä maitohammasta, jotka kouluvuosien aikana vaihtuvat vähitellen pysyviin hampaisiin. Se on kehityksen, muutoksen ja väliaikaisuuden tila.

Ensi vuosi, 21, on hammaslääkärin kannalta pysyvän etuhampaan (d.21) vuosi, kuten Hammaslääkäriliiton entinen toiminnanjohtaja, oikomishoidon ehl Matti Pöyry twiitissään mainiosti totesi.

Ehkä se tarkoittaa, että ensi vuonna keksimme jotain hyvin pysyvää ja vakaata. Sellaista joka näkyy maailmalle ensimmäisenä, viestii ja haukkaa, etulinjassa valkoisena loistaen. Se alkaa piparkakkureunaisena ja kuluu ja tasoittuu 365 päivän aikana. Kaikista hampaista juuri d.21 (kuten myös d.11) pyritään säästämään – ja jos se menetetään – korvaamaan.

Tulkoon hyvä hammaslääketieteen vuosi.

Viattomien lasten päivä

Huomenna seinäkalenterin 28. päivän kohdalta löytyy merkintä viattomien lasten päivästä. Menin vähän sekaisin kahdessa, joten todettakoon muillekin: se ei ole sama kuin Lapsen oikeuksien päivä, joka pohjautuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Kumpi tahansa päivä sopii fantastisesti lapsen aseman pohdintaan.

Viattomien lasten päivänä kristityt muistavat alle 2-vuotiaita betlehemiläisiä lapsia, jotka Herodes tarinan mukaan surmautti. En tiedä, onko lasten kokonaiskärsimyksen määrä meidän ajassamme suurempi vai pienempi kuin Raamatun raakoina aikoina. Jos vuonna 0 maailman väkiluku oli jotakuinkin 170 miljoonaa ja nyt 7,8 miljardia, veikkaan lasten kaltoinkohtelua olevan ihan tarpeeksi tänäkin päivänä. Koska Suomi ei ole pakolaisleiri Tindoufissa tai slummi Caracasissa, lasten turvattomuutta on vaikeampi nähdä. En ainakaan itse osaa lukea mestarillisella varmuudella nykylasten turvattomuuden paljastavia merkkejä, vaan tarvitsen siihen(kin) koulutusta. Hyvä esimerkki tästä on Katjan tarina.

Yle kertoo 28-vuotiaasta Katja Pääkkösestä, joka sijoitettiin teininä lastenkotiin. Pääkkösen kokemukset lastenkotielämästä ovat valoisia. Hän kiittää suomalaista lastensuojelua ja lastenkotiaan ja lukee niiden ansioksi muun muassa kaksi maisterintutkintoaan. Nykyisin Pääkkönen on ammatiltaan pappi.

Kuva: https://yle.fi/uutiset/3-11651956

Ensimmäistä kertaa Pääkkönen sijoitettiin kiireellisesti 1-vuotiaana. Kouluikäisenä levottomat kotiolot pahenivat muutaman hyvän vuoden jälkeen. Pääkkönen muutti paikasta toiseen äitinsä perässä, eikä kotona ollut turvaa tai tarpeeksi ruokaakaan. Koulussa tyttö sai mainetta ja kunniaa siitä, kuinka hienosti hän hoiti asiansa “kaikesta huolimatta”. Tokariinkin tuli kymppejä.

Jutussa ei mennä yksityiskohtiin, mutta lopulta teini-ikäinen Pääkkönen vietti puoli vuotta ensi- ja turvakodissa Rovaniemellä. 14-vuotiaana hänet sijoitettiin lastenkotiin, josta hän lopulta muutti omilleen.

Miksi kotioloihin ei puututtu jo paljon varhemmin? Pääkkösen mukaan lastensuojelujärjestelmä petti hänen kohdallaan siinä, että äidin levotonta menoa katseltiin liian pitkään.

Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-11651956

Hammaslääkärinä olen melko varma siitä, että sormieni läpi on kulkenut tuntematon määrä lapsia, joiden asuinolot ja perhe eivät takaa perusturvallisuutta. Joukossa täytyy olla ainakin yksittäisiä, joiden elämän perusedellytykset ovat akuutissa vaarassa. Uskon, että asioita on jäänyt huomaamatta ja tunnistamatta, varsinkin Katja Pääkkösen kaltaisten lasten kohdalla, jotka vetävät tokariin kymppejä ja ovat itse reippaita, suorastaan kohteliaita ja mukavia.

Ei tarvitse olla Sherlock Holmes tai Neiti Marple äkätäkseen tietynlaisia turvattomia, vaikeita tai kaoottisia kotioloja. Joskus riittää soitto kotiin ja toteamus, ettei hampaan paikkaus onnistu, koska 9-vuotias kertoo nukkuvansa 4 tunnin unia eikä jaksa tässä vieressäni avata lainkaan suutaan.* Aniharvoin mutta sitäkin mieleenpainuvammin tulee vastaan lohduntonta synkkyyttä. Joskus, hyvin harvoin, lapsi laskee alleen ahdistuksissaan. Useimmiten kodin näkee lapsesta. Katjan tapaus kaihertaa mieltäni, koska se ei sovi tähän kuvaan. Kutominen ja kympit sokaisevat avuntarpeen arvioijan.

Ensi vuoden suunnitelmaan on lisättävä vähintään kirja lastensuojelusta ja lasten kaltoinkohtelun havaitsemisesta. Myös niiden kympin tyttöjen ja poikien, jotka tulevat vastaanotolle säntillisesti oikomiskojeet mukanaan ja toivottavat hyvää päivänjatkoa.

29.12.20: juttua editoitu kollegojen kanssa käytyjen kokemustenvaihtojen jälkeen. Poistettu kuvauksena liian epätarkka ja turhan paljon huteja antava lause “Helpointa se on tunnistaa puhkikuluneista vaatteista, ääneen lausutusta köyhyydestä antibioottia määrätessä tai likaisesta päänahasta jossa on verisiä rupia.” ja lisätty *-merkkiin päättyvä lause uutena.

Mitä kapasiteetti tarkoittaa ja terveisiä rajallisen kapasiteetin kabinetista

Koronatilanne pahenee Suomessa. Pääkaupunkiseudulle on tänään asetettu uusia, tiukkoja rajoituksia, mutta muuallakin on aivan samanlaiset perusteet varovaisuuteen ja valppauteen, kuten Mika Salminen toteaa Ylen uutisessa:

Kerron nyt, miten pienestä kapasiteetti on kiinni vaikkapa hammashoidossa. Se auttaa ymmärtämään, kuinka pienet marginaalit koronankin kanssa on. Nämä kaksi eivät ole suoraan verrannollisia, mutta esimerkin avulla kapasiteetin konkretia tullee selväksi.

  1. Ajanvarauskirjat

Minun ajanvarauskirjoillani ei ole tällä hetkellä lainkaan vapaata kapasiteettia. Kaikki vastaanottoajat ovat täynnä huhtikuun 2021 puoliväliin saakka lukuun ottamatta päivystystä, joka on lukittu ja puolikiireellisiä aikoja, jotka on varattu esim. leikkauksiin meneville potilaille. Lisäksi on lukittu ajat koululaisten lakisääteisille tarkastuksille ja käynnissä oleville oikomishoidoille.

Teen tällä hetkellä 80 % työaikaa, ja tästä johtuen en esimerkiksi pidä iltapäivällä kahvitaukoa, vaan käytän sen ajan kirjaamiseen. Ruokailuun käytän noin 20 minuuttia, jonka jälkeen kirjaan 10 minuuttia ennen seuraavaa potilasta. Aamupäivällä on yksi noin 10 minuutin tauko, joka kuuluu Lääkärisopimukseen. Jotta siis voisin hoitaa yhden uuden potilaan, jonkun toisen aika täytyisi perua. Näin siis kiireettömässä vastaanottotoiminnassa.

2. Priorisointi

Koronapotilaat vievät resursseja muilta potilailta, joiden hoito ei ole yhtä kiireellistä. Sama tilanne on hammashoidossa. Tänä syksynä ajanvarauskirjaltani on peruttu useita potilaita, joiden ajalle on varattu kiireellisemmin hoitoa tarvitseva potilas. Perusterveiden, oireettomien tai vähäoireisten hoitoja on siirretty kuukausilla eteenpäin. Potilaiden suussa saattaa olla matala, karhealta tuntuva väliaikainen paikka kauemmin kuin heidän kielensä siitä pitää, koska siirretyn ajan ansiosta hoidetaan syöpähoitoihin lähtevä kanssaihminen. (Aikojen perumiset tulee tehdä potilaiden kanssa yhteisymmärryksessä mahdollisuuksien mukaan).

3. Päivän tiivistäminen

Tiivistän joka viikko ajanvarauskirjojani. Esimerkiksi niin, että 45 minuutin tarkastusaika lyhenee 30 minuuttiin ja vapautuneelle 15-minuuttiselle annetaan aika limakalvon koepalaa varten. Tiivistäminen ei toimi koskaan. Se vain tarkoittaa, että ehdin kirjata tarkastuksen löydökset hyvin vasta päivän lopussa ja lähden töistä muutaman minuutin suunniteltua myöhemmin. Kun näin tapahtuu viikottain, kertyy ylityötunteja, jotka on pidettävä pois. Toimenpiteissä tiivistämistä ei voi tehdä. Puutuminen vie oman aikansa, sitä ei voi kiirehtiä puuduttamalla nopeasti. Muovin kovettuminen vie oman aikansa, siitä ei voi lipsua.

4. Potilaiden määrän kasvu

Lukumäärät, joissa potilaiden määrän kasvu tuntuu, ovat lopulta aika pieniä. Viikonloppupäivystyksessä työpäiväni keskimääräinen pituus kaksinkertaistuu jo 2 potilaalla. 4 ekstrapotilaalla viikonloppupäivystysvuoroni pituus kolminkertaistuu ja siinä vaiheessa jo jaksaminen ottaa osumaa.

Toisin sanoen jo 2 potilasta heilauttaa venettä ja tuplaa päivystysvuoron keskimääräisen keston. 73 000 asukkaan maakunnassa hammaslääkäri siis huomaa poikkeuksellisen “ruuhkan” päivystysvuorossaan, kun maakunnan asukkaista

…jep, 0,00003% hakeutuu hammaspäivystykseen viikonloppuna.

Viikonloppupäivystystä ei ole suunniteltu siihen, että edes 10% maakunnan asukkaista tarvitsisi apua samana lauantaina. Ei edes prosentille (730 asukasta), eikä promillelle (73 asukasta).

Pienet luvut ovat palveluille suuria, ja sen takia koronan leviämistä pitää torjua niin hyvin kuin pystyy. Yhtä kannustettavaa on pitää huolta omista hampaista, sillä hammasharjoja kaupoissa riittää 73 000 maakunnan asukkaalle.

Infektiosairaus, jota voi porata

Sain tämän vuoden alussa blogiin viestin. Kirjoittaja kehotti lukemaan uusimman, kolmannen painoksen, Ole Fejerskovin, Edwina Kiddin ja Bente Nyvadin kirjasta Dental Caries – the disease and its clinical management. Kirja, johon en ole koskenut valmistumisen jälkeen, on pistänyt miettimään kariesta uudelleen. Tässä postaussarjassa kirjoitan lukumatkasta ylös ajatuksia – lyhyesti ja ytimekkäästi.

6. lokakuuta 2020

“Montako reikää oli?”

Kun potilas kysyy näin, infektiosairaus ei näyttäydy infektiosairautena vaan jonakin muuna. Yritän kuumeisesti keksiä vertauskuvaa tälle kysymykselle muista sairauksista. Koska jos vastaan aina vain siihen, montako reikää suussa on, karies ei näyttäydy sen enempää minulle kuin potilaallekaan sellaisena infektiosairautena, kuin se Fejerskovin kirjassa kuvataan. Potilas, jolla on 11 alkavaa kariesvaurioita, lähtee vastaanotolta voittajan elkein, ja toinen, jolla on 2 paikattavaa kariesleesiota, tuntee hampaidensa lahoavan ja kysyy, pitäisikö kaikki repiä pois. Amputoidaanko raaja heti, jos siinä on kerran kynsien sieni-infektio?

Syy yleiselle kysymykselle löytyy kirjan esipuheesta. Vaikka 1900-luvun puolivälissä ajateltiin jo, että hammaslääketiede on biolääketieteellinen erikoisala, samanaikainen nopeakierroksisten porien kehitys vei huomiota pois karieksesta infektiosairautena. Karieksesta tuli “reikä”. Aivan kuten norosta olisi tullut “montako ämpärillistä” tai streptokokkiangiinasta “montako kipeää nielaisua” – mekaanisia tapahtumia ilman itse sairauden hahmottamista. On paljon potilaita, jotka eivät edes tunnista sanaa karies (eivätkä sen kummemmin sanaa hammasmätä, koska sitä ei enää juurikaan käytetä). Niin kävi, kuten Fejerskov kumppaneineen kirjoittaa, että syntyi automaattinen reaktio: karies > “drill and fill”.

Kirjan esipuhe herättelee. Se on vain kolmen sivun mittainen, mutta se on lähtökohta terveyskeskushammashoitolan merkittävimmälle työllistäjälle – hammaskariekselle. Käytämme siihen työajastamme 60 prosenttia.

Matka karieksen perässä, sen varjoja, muotoja ja tuntumaa seuraten, jatkukoon kirjan matkassa.

Montako hernettä sieltä löytyi?