Tässä jamassa

Katsokaa tuota laulujoutsenta. Minkä merkityksen se saa silmissänne? Minun ei tarvitse miettiä kauaa. Sen olemuksessa suurin ihme on sen kaula. Ja tietystikään sillä ei ole hampaita. Mutta tärkein asia siinä on sen kaula ja upea ryhti.

Koronavuonna hammashoidon jonot kasvoivat ja alettiin puhua umpeen kurottavasta korjausvelasta. Omalla vastaanotollani jonot ovat yhtä pitkät kuin ennen koronaa, joten tilanne ei juurikaan muuttunut. Asioita on tehty hieman eri tavalla, osa vaivoista on korjaantunut itsekseen ja osa sairauksista on sen verran hitaasti eteneviä, että kuukausien päässä odottava jatkoaika ei muuta tilannetta olennaisesti.

Nyt mielenkiintoni onkin jonojen sijasta ollut siinä, millaisia potilaita oikeastaan hoidan. Syy tähän havainnointiin on suojavisiireissä (siitä alla enemmän). Tilanne on tämä:

  • hoidan pääasiassa perussairaita potilaita.
  • hoidan suurelta osin tupakoivia potilaita.
  • hoidan merkittävissä osin ylipanoisia potilaita.
  • hoidan päivittäin vaikeista tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsiviä ihmisiä.
  • hoidan vakavasti univajeisia potilaita.
  • hoidan lapsia, joilla on erityisen tuen tarvetta.
  • hoidan isossa määrin potilaita, joita ei voi laskea makuuasentoon hammashoitotuolissa. Piste.

Kaikki tämä on alkanut tulla näkyviin nyt, kun käytössä on jatkuvasti kasvot peittävä visiiri. Visiiri ei ole järin painava, mutta yhtä kaikki se tuo päälle, kaularangan kannateltavaksi jokusen gramman lisää painoa. Visiiri on alkanutkin toimia tavallaan kansansairausindeksinä. Joka kerta, kun en voi potilaan perussairauden tai tuki- ja liikuntaelinsairauden vuoksi kallistaa hoitotuolia itseni kannalta optimaaliseen asentoon, käännän omaa päätä kallelleen ja suojavisiirin kansanterveysindeksi kohoaa asteikolla 1-10 jonnekin kahdeksan hujakoille.

Olin joitakin kuukausia sitten päivystämässä, kun vastaanotolle tuli nuori aikuinen. Se ei ole erityisen harvinaista, joskin he ovat vähemmistössä, koska en tee töitä korkeakoulupaikkakunnalla, jossa nuoria aikuisia on enemmän. Laskin hoitotuolin itseni kannalta parhaaseen asentoon, vaakatasoon, hoitaakseni ylätakahampaan. Potilas korjasi siinä asentoaan. Sen sijaan, että hän olisi kysynyt vakiokysymyksen: “Voisiko pääpuolta nostaa hieman ylemmäs”, hän kurottautui vielä alemmas, tiedättehän, siten, kuten voimistelija tekee kaartuessaan taaksepäin tehdäkseen sillan. Olin häkeltynyt siitä, mihin ihmiskeho taipui ja kuinka vaivatonta toimenpide oli tehdä. Tajusin samalla sekunnilla, kuinka suuri osa potilaista ei koskaan kykene tuohon asentoon. Ja vaikka kykenisi, en koskaan suostuisi laskemaan heitä niin alas (sydämen vajaatoiminta, vaikea obesiteetti ja muut elimelliset esteet).

Ihmiskeho olisi potentti moneen, se pystyisi kiipeilemään, vetämään spagaatin ja pompauttamaan koko kehon korkealle ilmaan, mutta elämäntapamme, perussairaudet, elämänrytmimme ja toki ihmisten ikääntyminenkin tekevät tällaisesta kehosta suorastaan harvinaisuuden.

Hinta tästä kaikesta on se, että hammaslääkärin työstä tulee koko ajan epäergonomisempaa. Kun käyn kenen tahansa kollegan huoneessa kesken toimenpiteen, näen aniharvoin samaa ergonomista työasentoa kuin kaikilla ergonomialuennoilla harjoitellaan. Työtä tehdään päivät toisensa jälkeen kamalissa työasennoissa. Edes lapsipotilaita ei voi välttämättä hoitaa hyvässä asennossa, koska jo alakouluikäisillä on vaikeita niska-hartiaseudun ongelmia.

Potilaiden siirtyminen vastaanottotuoliin voi viedä vartin. Heidän nousemisensa siitä voi viedä toisen vartin, ja monia huimaa. On tasattava verenpainetta, otettava tukea kahvoista. Hoitajan kanssa katsomme perään, kun he lähtevät kävelemään käytävää odotusaulaan. Kehotan tasaamaan oloa rauhassa, huoneesta ei ole kiire pois.

Osa lapsista on niin väsyneitä, että he eivät jaksa pitää suuta auki paikkauksen ajan. Unirytmi on sekaisin, vielä enemmän korona-aikana kuin ennen, joskaan ero ei ole dramaattinen. Kysyn kymmenvuotiaalta, moneltako tämä meni nukkumaan. Siitä on vastaanotolla vain seitsemän tuntia, hän on nukkunut korkeintaan viisi.

Kaikelle tälle ei voi mitään. Jonkun kaularangan on vienyt hirvikolari tai peräänajo, toisen raskas työ, kolmannella on kasvamassa vatsassa lapsi, eikä kukaan halua odottavan äidin tulevan huonovointiseksi vena cava -syndrooman takia. Puhunkin isoista kansanterveydellisistä suunnista. Se näkyy, että vetreys on tiessään ja se on iso asia.

Ehkä siksikin kuvaan niin mielelläni lintuja. Hanhia, joutsenia ja muita pitkäkaulaisia. Kuinka ne sukivat sulkiaan ja höyhenpeitettään ja taipuvat vaivatta eri asentoihin. Taipuisat, sulavat liikeradat ovat kirjaimellisesti vastapainoa.

Kun kansan kunto heikkenee, myös kansanterveystyötä tekevän lääkärin tuki- ja liikuntaelimistö joutuu lujille. Ei siis pidä luulla, että kun hammaslääkäri on myöhässä, hän on liian pitkälle venähtäneellä kahvitauolla. Hän on todennäköisemmin venyttelemässä.

Published by hammastemonen

Olen 33-vuotias Suomessa laillistettu hammaslääkäri. Työskentelen kliinikkona julkisessa perusterveydenhuollossa. Kirjoitan säännöllisesti myös Suomen Hammaslääkärilehteen avustavana toimittajana. Arvomaailmaani kuuluu potilaiden mahdollisuus hakeutua korkealaatuiseen hammashoitoon lähtökohdistaan riippumatta. Ajatukset ovat omiani. hammastemonen@gmail.com

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: