Koronavirus saa näkemään ammatin toisessa valossa

Yliopistossa meille kerrottiin, että hammaslääkärin ammatti on siisti sisätyö. Nyt se on sitä.

Tällä viikolla oma organisaationi sai uudet ohjeet koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi: vältämme aerosoleja tuottavia toimenpiteitä. Korkeakierroksisen poran ja ultraäänilaitteen käyttö rajataan vain päivystykselliseen tarpeeseen. Emme paikkaa hampaita, korjaa lohkeamia emmekä poista hampaita poran avustuksella. Jos poistetaan kiinteitä kojeita, muoviylimääriä ei hiota poran avulla.

Käsivarteni ovat puhtaammat kuin koskaan. Housuilla ei leiju enää akryylihippusia, jotka yleensä laivastonsinistä kangasta vasten näyttävät Hollywoodin tekolumelta. Visiirin muovinen pleksi on puhdas, korkeintaan luupin valon hankauksesta naarmuinen. Kyynärvarsissani ei ole veripisaroita. Kengän nauhojen väliin ei ole pudonnut mitään suuperäistä. Dekolteeltani puuttuvat suista lennelleet debrikset.

Olen tavattoman hidas. Minun täytyy olla, jotta hammashoitaja pysyy tehoimurin kanssa tahdissani keräämässä kaiken roiskeen, jota käyttämäni instrumentit saavat aikaan. Olemme kuin tanssipari hitaan valssin temmossa; liikumme yhtä aikaa hammaskaarta pitkin, ja vaikka minä taas vien ja hoitaja seuraa, olen nyt tavattoman kärsivällinen.

Olen myös tavattoman kärsiväinen ohimoiltani: suojavisiiri on kaikesta mainioudestaan huolimatta tiukahko ja saa tunnin otsalla painamisen jälkeen aikaan viheliäisen päänsäryn, joka säteilee leukapieliin ja niskaan. Olen kuullut, että sen muovisankoja saa taivutettua lämmitettyinä – ehkä uskaltaudun siihen koitokseen, vaikka riskinä lienee, että jotain rapsahtaa rikki. Tunnen, että vaikka op-d-op on kevyt, se lisää pääni painoa ihan tarpeeksi. Lounaalla sairaanhoitaja nauroi makeasti, kun pohdin ääneen, leikkaisinko kompensaationa pitkät hiukseni pois. Olen silti erittäin tietoinen siitä, että olen nyt onnekkaampi kuin kahden Ferrarin omistaja, niin kiinnostuneesti muuan aasialainen katseli suojavisiiriäni, joita minulla on kaksi.

Kaipaan kättelyn mahdollisuutta, vaikka en ole kätellyt juuri koskaan potilaitani, olenhan valmistunut sikainfluenssan jälkeen, mistä syystä kättely oli opiskeluaikanani muutenkin kiellettyä. Kädenpuristus on tehnyt minusta ja potilaasta kuitenkin aina silloin tällöin tiimin, joka selviää potilaalle pelottavasta toimenpiteestä yhdessä. Viimeksi kättelyllä osaltaan vältettiin lähete erikoissairaanhoitoon tammikuussa, ja odotan, milloin se kuuluu anti-anxiety-protocolseihini uudelleen.

Ojennan jokaiselle käsipaperin. Tästä on tullut jo fraasi: – Jos tunnet, että tulee aivastus tai yskänkohtaus, tämä on maali, yritä parhaasi mukaan osua tähän. Kaikki ovat ymmärtäneet ja ko-operoineet, 7-vuotiaasta 70-vuotiaaseen ja yli. Astma yskittää, jännityksestä sitkeäksi muuttuva sylki ja limaisuus yskittää, hoitokoneen kirkas valo aiheuttaa neljäsosalle ihmisistä foottisen aivastuksen, autosomaalisen dominantin helio-oftalmisen purkauksen, ACHOO:n. Potilaat ovat tehneet kaikkensa; olen nähnyt sormien puristavat nenää kaikin voimin aivastusta vastaan ja yskän pidättelyä.

Aivoissa käy kova siivoaminen öisin. Nukun 9-10 tuntia yössä, unien maailma on muuttunut ja teen asioita aivan eri näkökulmasta kuin kolme viikkoa sitten. Loogista, koska työssä teen nyt riittävän monta asiaa toisin voidakseni sanoa, että päivät ovat mullistuneet. Valmis rankaproteesi puretaan yhteen, saadaan purentapaperista tutut punaiset merkit näkyviin, mutta upotetaan alkoholiin ennen kuin freesataan, ja sekin tehdään hitaasti, imurissa kiinni.

Silti yhdeksänkymmentä prosenttia asioista tehdään kuten ennenkin. Aamuisin pestään kädet, käsidesiä olen käyttänyt aina näin paljon ja hoitaja on iät ajat pyyhkinyt pyyhkimisestä päästyään, Desiolia ja A12T:tä säästämättä. Potilaita on käännytetty kotiin aiemminkin, ja syyt taustalla ovat jakaantuneet tasan virusten ja bakteerien kesken. Oma Ferrarini, op-d-op, tilattiin jo pari vuotta sitten ajatuksella, että kenellä tahansa voi olla herpes tai hepatiitti.

Nyt pyritään turvaamaan terveydenhuollon kapasiteetti pidentämällä epidemian kestoa rajoituksin ja madaltamaan siten sen korkeinta käyrää. Logiikka tuntuu tutulta. Jos hammaslääkäri ei olisi jo vuosien varrella tehnyt asioita aseptisesti, itseään ja muita suojaten, tämän kaiken omaksuminen ylittäisi kenen tahansa lääkärin aivokapasiteetin. Nyt jo 10 prosentin verran tekemistä toisin on ihan riittävän kova saavutus – sillä pienellä lisäyksellä tämäkin aika viedään turvallisesti läpi.