Kuinka kauas pitää lähteä irtautuakseen töistä? Meillä on yksi Suomen kauneimmista hiekkarannoista, ihan riittävästi kirsikoita ja aurinkoa, voisiko vain jäädä? Kyllä voi. Ammatillinen rooli taipuu nykyään hyvin vapaa-aikaan potilaiden keskellä, sillä potilas-lääkärisuhdetta varjellaan vastaanotolla niin paljon, että homma toimii myös vapaalla. Sen ansiosta on mahdollista jäädä, olla ja rentoutua, potilaiden ympäröimänäkin.
Kesäloman alettua olen pysynyt tiiviisti oman maakunnan sisällä. Käynyt torilla jäätelöllä, kävelyllä hiekkaharjulla ja kuvaamassa lumpeita muutaman kilometrin päässä kotoa. Olen ollut töissä asuinkunnassa jo niin pitkään, että minne menenkin, olen yleensä potilaiden ympäröimä. Todennäköisesti olen sitä vielä useammin kuin huomaankaan, sillä terveyskeskuksen potilasvirrasta kaikki eivät jää mieleen (eikä ole tarvekaan, sillä asiat on kirjattava, ei muistettava).
Jos olisin lääkärinä isossa kaupungissa tai kulkisin töihin toiselle paikkakunnalle, en välttämättä kohtaisi potilaita vapaa-ajalla. Nyt niin tapahtuu joka päivä: kaupassa, harrastuksissa, naapurustossa, ulkoillessa ja missäpä muuallakaan kuin suklaaostoksilla.
Minulle tässä ei ole ollut mitään hankalaa. Olen saanut aina tehdä ostokset rauhassa, eikä kukaan ole koskaan pyrkinyt vastaanotolle tiedustelemalla vapaita aikoja uimarannan pukukopin seinän läpi. Ja hyvin on kai mennyt myös toisinpäin: en ole ainakaan havainnut, että kukaan olisi jättänyt perjantain herkkuja ostamatta tai uimahallin kahvion korvapuusteja syömättä sen tähden, että näköaivokuori varoittaa lähestyvästä hammaslääkäristä.
Potilaiden ympäröimänä on tilaa hengittää, kun asian huomioi jo vastaanotolla. Ammattiini kuuluu terveyskäyttäytymisen kartoittaminen ja toisinaan myös riskeistä kertominen, ja joskus on puututtava, kyseltävä ja kehotettavakin (kiitos muutaman velvoittavan lakipykälän). Ne tapahtuvat työpaikalla, potilaan varattua vastaanotolle ajan. Siihen puuttuminen sitten jääkin. Saatan tänään kehottaa potilasta välttämään happamia juomia hammaseroosion pysäyttämiseksi, mutta seuraavana päivänä jonottaa lämmintä mehua hiihtoladun varressa hänen tarjoilemastaan mehutonkasta. Tällaisen liukuman ammatista yksityishenkilöksi mahdollistaa se, miten asiat vastaanotolla kerrotaan. On helppo lusikoida jäätelöä kaikkine strösseleineen, kun ote vastaanotolla ei ole autoritäärinen.
Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joka haluaa olla puuttumatta jo muutenkin lähtökohtaisesti hyvään tilanteeseen. Otteeni potilastyössä onkin nykyään enemmänkin toteava, ehdottava ja hyvää löytävä kuin napakka valistaja. Ajattelen neuvoista jotakuinkin samaan tapaan kuin COO, liikkeenjohdon konsultti ja blogisti Hanne Kettunen postauksessaan.
Mietin tarkkaan, mikä on lisähyöty siitä, että neuvon hiomaan jo hyvää tilannetta vielä paremmaksi.
Onko puuttuminen tarkoituksenmukaista ja vaikuttavaa, vai onko seurauksena riittämättömyyden tunteita ja turhautumista? Erityisesti terveyskeskuksessa tiedetään, että muun muassa ennaltaehkäisevää hoitoa kohdistetaan aikuisväestöön 5-kertaa enemmän heille, jotka eivät sitä tarvitse, kuin heille, jotka siitä hyötyisivät.
On ollut lempeää huomata, että kuluneenkin poikkeuksellisen kevään jälkeen ei ole tunnetta, että potilas-lääkärisuhde olisi saanut säröjä. Kaikesta toiminnan rajaamisesta, potilaille esitetyistä kysymyksistä ja puutteellisesta välinearsenaalista huolimatta täällä me kahlataan, kaikki samasta auringon lämmöstä energiaa ladaten.
Näin luontevan potilas-lääkärisuhteen lasken yhdeksi Suomen julkisen terveydenhuollon isoksi kulttuuriseksi ja strategiseksi onnistumiseksi, tk-hammaslääkärin työn timanttiseksi voimaksi. Tästä hyvästä en haluaisi luopua pitkään aikaan.
*Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Hiukassa, jonka Helsingin Sanomat listasi Suomen 35 upeimman hiekkarannan joukkoon.*
HLL Anni Temonen 