Kun hammaslääkäri kohtasi reikäpelkoisen

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa todistanut reikäpelkoa. Ajatella, kymmenen vuotta hammaslääkärinä ja vasta nyt.

Hammashoito- ja hammaslääkäripelko on yleistä. Myös huoli hampaiden terveydestä on tavallista. Ihmiset kyllä säikähtävät suustaan löytämiään reikiä ja lohkeamia, ja säikähdyksen ansiosta hakeutuvat hammaslääkäriin.

Mutta reikäpelkoisen kohtasin vasta, kun olin eräänä vapaapäivänä lukemassa kirjaa. Olin löytänyt kiinnostavan luontokuvakirjan kaupunginkirjastosta ja selasin makro-objektiivilla otettujen kuvien täyttämää teosta haltioituneena. Lähikuvia meripihkasta, lumpeenlehdistä, karhukaisista ja piilevistä.

Kun sivullinen kirjaston-kävijä näki tämän kuvan säde-eläimestä, hän kertoi tuntevansa voimakasta pahoinvointia ja epämiellyttävää oloa.

Katsoin kuvaa uudelleen. Kauniit värit, pyöreät muodot. En nähnyt, mitä toinen näki (ja jonka vuoksi se toinen joutui väistelemään kirjan näkymää).

Tätä oli pakko selvittää. Leväytin ennakkovaroituksen kera ja luvan kanssa aukeaman kahdelle muulle koehenkilölle omassa lähipiirissäni. – Vähän epämiellyttävä, sanoi toinen. – No ei tuota mielellään katso, sanoi kolmas.

Tämä ei selvästikään ollut minun kammoni, mutta joillekin se oli. Muistin samassa, kuinka kauppakeskus Triplan ulkoverhoilun oli uutisoitu aiheuttaneen ohikulkijoissa oireita. Tämän täytyi olla samaa.

Ymmärsin, miten onnekas olin ollut opiskellessani hammaslääkäriksi. Reiät, onkalot ja kolot eivät ole olleet minulle ongelma. Vereen totuttelu vei kauemmin ja olin sen kanssa sinut vasta klinikkavuosien alkaessa. Veri ei silti ollut pahoin. Voimakkain empatia-ahdistus tuli pitkään siitä, jos potilas kuvaili puutuneisuuden tuntuvan pahalta. Tuntopuutosten tutkiminen sai kandina pitkään aikaan kylmät väreet, aivan kuin kynsien kirskuna liitutaulua vasten.

Mutta reiät! Tenttikirjat olivat täynnä pyyhkäisyelektronimikroskoopin ottamia kuvia dentiinitubuluksista. Kun etsaan ja sidostan kaviteettia, kuvittelen mielessäni nuo Lähi-idän erakkokallioita muistuttavat luolien suuaukot, joihin sidosaineen on tunkeuduttava, jotta paikka-aine pysyy. Ihminen, jolla on trypofobia, voisi joutua pinnistelemään ajatuksen kanssa.

Sain luvan tehdä pari koetta trypofobisille tuttavuuksilleni. Kokeilimme, mitkä kaikki huokoiset pinnat aiheuttavat samanlaisen reaktion.

Haalin kotoa huokoisia esineitä.

Laavakivi, etelänmatkalta tuotu, ei aiheuttanut koehenkilöille oireita. Siinä oli vain yksi kunnon onkalo ja muut reiät liian pieniä kunnon reaktiolle.

Tokmannilta ostamani siivoussieni pienine reikineen herätti lähinnä ihastusta. – Reiät ovat jotenkin liian pieniä, eivätkä ne vaikuta madonsyömiltä, totesi yksi. – Olo tulee, jos näyttää siltä, että mato tunkeutuu sieltä.

Kuvakirjassa, joka vastenmielisyyden oli alunalkaen triggeröinyt, oli myös eräs toinen kuva, joka aiheutti lievän vastenmielisen tunteen trypofobisessa. Hohkakivi, jota käytetään jauheena hampaiden puhdistukseen ennen oikomiskojeiden sementointia tai ennen proteettisia työvaiheita.

Lääkärikeskus Mehiläisen nettisivuilla on psykiatrian erikoislääkäri Seppo Hietasen haastattelun pohjalta kirjoitettu tietoisku reikäpelosta.

Reikäkammossa on Hietasen mukaan luultavasti kyse selviytymisvaistosta. Onkaloisissa kohtaisessa on myrkyllisiä eläimiä muistuttavia piirteitä. Kovassa trypofobiassa ihminen tuntee hukkuvansa tai tippuvansa edessään oleviin onkaloihin ja reikiin. Ankeriaslaumat kidat ammollaan?

Olen miettinyt tilanteita, joissa trypofobialle voisi altistua hammaslääkärinä. Tenttikirjojen kuvat dentiinitubuluksista ovat yleisin. Joskus potilaiden hampaisto on niin karioitunut, että se on kuin täynnä pieniä onkaloita, kauttaaltaan. Myös kuvat ihovaurioista voivat laukaista tuntemukset, Hietanen kertoo. Syvät onkaloiset arvet kasvoissa voisivat olla tällaisia.

Onneksi reikäpelkoon on hoitoa, jos se haittaa elämää (tai vaikka ammattia). Pelkoon asteittain totuttava käyttäytymisterapia voi olla avuksi. Ehkä jollekulle trypofobiselle käy kuten minulle – tottuu työn lomassa niin vereen kuin tuntopuutoksiinkin.