HLL Anni Temonen

Haluatko lääkäriksi moniosaajan vai perehtyneen suuntautujan?

QADental-koulutusportaalissa on kuunneltavana ja katsottavana antoisa luento, joka käsittelee hammaspäivystyksen järjestämistä. Noin tunnin mittaisessa lähetyksessä pohditaan muun muassa sitä, pitäisikö kaikkien yleishammaslääkärien päivystää. Olisiko parempi, että päivystystä tekisivät siitä kiinnostuneet ja päivystystaitoihin erityisesti perehtyneet lääkärit? Päivystyksellä tässä yhteydessä tarkoitetaan virka-ajan akuuttivaivojen hoitoa terveyskeskuksissa: hammassärkyä, tapaturmia, turvotuksia.

Keskustelun osallistujat jättävät kysymyksen vielä ilmaan, niin minäkin tässä blogissa. Ei siihen ole yhtä oikeaa vastausta.

Kysymys on silti oivallinen ja innoitti pohtimaan yleishammaslääkärin työn monipuolisuutta teoreettisesti. Mitä merkitsee se, jos kaikki terveyskeskuksen yleishammaslääkärit olisivatkin monitaitureita? Entä se, jos he olisivatkin kukin jonkin erityisalueen taitajia, toinen toisilleen potilaita ohjaten?

Monitaituruus

Hyvää: Työssä on runsaasti vaihtelua, ei kahta samanlaista päivää

Hyvää: Työasennot vaihtelevat todennäköisemmin ja suojaavat tules-vaivoilta
Yksi kuulemani näkökulma tämäkin: Yliopisto on panostanut opetuksessa siihen, että kandi oppii niin koepalan ottamisen kuin karieksen hoidon. Toteuttamalla kaikkea oppimaansa hammaslääkäri ikäänkuin antaa takaisin häneen sijoitetun panoksen täysimääräisesti.

Hyvää: Potilas saa avun yhdeltä ja samalta lääkäriltä, pois lukien ehl-tason hoito

Hyvää: Potilaan ei tarvinne matkustaa toiseen kuntaan tai toiselle yleishammaslääkärin vastaanotolle, koska kaikki yleishammaslääkärin tarjonta löytyy samalta vastaanotolta

Hyvää: Jos potilas saa hoidon samalta lääkäriltä, hoidon jatkuvuus korostuu

Haaste: Monitaituruus vaatii taitojen ylläpitämistä hyvin monialaisesti

Haaste: Edellyttää vastaanotolta isoa varustelua ja valtavan kasan instrumentteja
Haaste: Edellyttää myös sitä, että potilaskannasta löytyy riittävän usein harvinaisemmankin toimenpiteen tarvitsijoita. Jos pienen kunnan väestössä kiinteän protetiikan kysyntää on kahdella potilaalla vuodessa, on vaikea ylläpitää osaamista ja kallista ylläpitää varustelutasoa.

Hiottu erityisosaaminen

Haaste: Työ yksipuolisempaa. Toisaalta yksipuolisuus voi olla pelkkä myyttikin. Hampaan poisto voi tuntua joka kerta hieman erilaiselta, ja aina yhtä ainutkertaiselta!

Haaste: Työssä on vähemmän vaihtelua työasennoissa.

Yksi kuulemani näkökulma tämäkin: Yliopistossa saadut opit eivät ole hammaslääkärin aktiivisessa repertuaarissa, mutta hän osaa kuitenkin ohjata tarpeen vaatiessa potilaan eteenpäin – näinkin voi yhteiskunta saada “laittamansa panoksen takaisin”.
Hyvää: Toimenpiteet sujuvat erityisen nopeasti, sujuvasti ja laadukkaasti, koska toistojen määrä kasvattaa taitoja. Korostuu erityisesti harvemmin vastaan tulevissa sairauksissa ja vaivoissa.

Hyvää: Vastaanoton varustelutasoksi riittää vähempikin
Hyvää: Hammaslääkäri tekee sitä, missä hän on parhaimmillaan. Yksi saa jo äänellään lapsen sedaatioon ja paikkauksen onnistumaan.

Hyvää: Hiottu erityisosaaminen kompensoi edes jossain määrin erikoishammaslääkärivajetta ja vähentää lähetteitä erikoissairaanhoitoon.

Hyvää: Täydennyskouluttautuminen kohdistuu hallitumpaan kokonaisuuteen

Haaste: Potilas ei saa aina yleishammaslääkäritasoista apua yhdeltä lääkäriltä

Haaste: Potilas joutuu joskus matkustamaan kauemmas tai ainakin asioimaan samassa hoitolassa eri vastaanotolla. Toisaalta potilas saa tällöin kokeneen ja asiaan hyvin perehtyneen lääkärin hoitoa.
Näkökulma tämäkin: Ei tietenkään ole taetta siitä, että rajattu työnkuva aina tarkoittaisi työn korkeampaa laatua verrattuna samaan toimenpiteeseen monitaiturin vastaanotolla. Parhaimmillaan se voi kuitenkin olla lähtökohta huippuunsa hiotulle työn jäljelle.

Ajattelen nyt, että kumpi tahansa polku on hyvä. Yleishammaslääkäri voi olla uskomattoman moniulotteinen taituri tai kapeampaan työnkuvaan suuntautunut terveyskeskuksen luottotekijä, jolle naapurihuoneista lähetetään auliisti.

Kaikkein tärkeintä on, että kun potilas hakeutuu vastaanotolle, hän saa tarkoituksenmukaisen avun oikea-aikaisesti. Turha käynti turhauttaa kaikkia.

Loppuun pieni viitteellinen lista siitä, mitä kaikkea yleishammaslääkärit terveyskeskuksissa nykyään tekevät. Yleishammaslääkärin työ on lopulta erittäin monipuolista.

Hammaskiven poisto ja iensairauksien hoito
Hammastarkastus
Juurihoito, uusintajuurihoito
Hampaan poisto, leikkauksellinen hampaan poisto
Juurenpään resektio
Hammasimplantin asennus mm. neppariproteesia varten
Hammasproteesit: irto- ja kiinteäprotetiikka
Korjaava karieshoito, karieksen pysäytyshoito
Oikomishoito irtokojein ja kiintein kojein
Purennan kehitystä avustavat pientoimenpiteet, kuten ohjaavat maitohammaspoistot
Keraamiset täytteet
Suun ja limakalvojen sairaudet: diagnostiikka, hoito ja koepalat
Röntgenkuvaukset ja -lausunnot
Nukutushammashoito
Ilokaasusedaatio
Suukirurgiset pientoimenpiteet, kuten kielijänneleikkaukset
Lasten hammashoito, maitohampaiden paikkaukset ja poistot sekä teräskruunutukset
Viisaudenhampaiden poistot
Pelkopotilaiden hoito
Tapaturmien hoito ja seuranta
Hammassäryn akuutti hoito mm. dreenaamalla
Turvotuksen päivystyshoito
Purentafysiologinen hoito, purennan tasapainotushionnat ja purentakiskot
Nikotiinivalmisteista vieroitus
Infektiofokustutkimukset
Omahoidon opastus
Mikrobiviljelyt ja antibioottihoitojen suunnittelu

Esittelyssä hotellitason aarre: Kaksin synnytysosasto

Tämä blogipostaus poikkeaa hieman suun terveydenhuollon tutulta kaistalta ja esittelee Kainuun hyvinvointialueen hotellitasoisen aarteen, Kainuun keskussairaalan synnytysosaston. Sain mahdollisuuden tutustua sen toimintaan synnyttäjänä hiljattain ja nähdä, miten KAKSin kätilöt ovat luoneet paikasta niin pidetyn.

Eräänä tammikuisena päivänä kuulin, kuinka puhuja kuvaili Kainuun keskussairaalan synnytysosastoa. – Kun kuuntelee, miten kätilöt puhuvat synnyttäjille, voi sanoa, että puhutaan hotellitason kokemuksesta, puhuja kertoi. Sain myös kuulla, että Kaksin synnytysosaston hyvä maine oli lähtöisin henkilökunnasta, ei kenenkään ulkopuolisen konsultin sisään ajamasta visiosta. Se oli kätilöiden omaa aikaansaannosta.

Kuukausia palaverin jälkeen kirjauduin itse sisään KAKSiin ja poistuin sieltä pienen ihmistaimen kanssa. Synnärille annoin arvosanaksi 10/10. Tammikuinen kertomus oli osoittautunut paikkansapitäväksi.

Minulla on usein terveydenhuollossa olo, että asiat pitää esittää mahdollisimman nopeasti, koska ammattilaisella on varmasti kiire. Usein kiire on totta. Lisäksi terveydenhuollossa on yhä aika tavallista, että omaa tilannetta joutuu avaamaan useamman kerran useille eri tahoille. On suhteellisen harvinaista herkkua, jos nämä kaksi asiaa ovatkin toisin: jos kohtaaminen on kiireetön ja jos ammattilaiset ovat potilaan tai asiakkaan tilanteesta ajan tasalla.

Mikä KAKSissa oli erityisen hyvää? Kiireettömyys, sparraus, turvallisuus ja kauniit tilat.

Kaikki kohtaamiset kätilöiden kanssa olivat kiireettömiä tai ainakin he olivat niin ammattitaitoisia, etten kertaakaan tuntenut minkään asiani viivyttävän heitä vastentahtoisesti. Juttelimme enemmän kuin minimin, he eivät poistuneetkaan huoneesta heti, kun happisaturaatiot ja punnitukset oli tehty, vaan jäivät. He viettivät kanssamme aikaa, ellen sitten painanut päätä tyynyyn ja näyttänyt nukkuvalta, jolloin meidän annettiin olla omillamme. Jutustelu himmeästi valaistussa huoneessa oli kuin ympärilläni olisi ollut vastasyntynyttä ja toipilasta äitiä suojeleva lauma. Yksinäisyyttä ei tarvinnut itkeä, vaan perhehuoneeseen rakentui turvallinen pesä, jota kätilöt kannattelivat. Yön hämärässä puheäänet olivat pehmeitä, otteet lempeitä.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Tarjoilun alkamisesta ilmoitettiin pienellä oven aukaisulla, joskin jos olin (jälleen kerran) torkkuvan oloinen, lepo meni päiväohjelman edelle ja ovi suljettiin vaimeasti. Leipiä, vihanneksia, hedelmiä, ravitsevaa lämmintä ruokaa, mehukeittoja, jogurtteja ja omia eväitä sai nauttia mihin vuorokauden aikaan tahansa. Siistijät kävivät huoneessa, liikuskelivat hiljaa, varmistivat huoneen riittävän määrän pyyhkeitä, pesuaineita, saniteettitarvikkeita.

Perhehuoneiden sisään mahtui kaksi moottoroitua sänkyä molemmille vanhemmille, raikas ja puhtaalta tuntuva sisäilma, kauniisti himmennettävä valaistus, suuret sairaalanmäen yli avautuvat ikkunat, rauhoittavaan rytmiin vastasyntynyttä keinuttava nojatuoli. Tutkimuspöydän patjassa oli päällä lämpö, jotta vastasyntyneen olisi hyvä olla vaipoittakin. Kun lastenlääkärin tutkimusaika koitti, tehtiin tutkimus omassa perhehuoneessa, unenlämpöisen pienen vauvan tuttujen ja turvallisten tuoksujen ja äänten keskellä.

Iloitsin myös siitä, ettei aseptiikasta tarvinnut kantaa huolta. Myönnän, että tästä olen hammaslääkäritaustan vuoksi aina erityisen tarkka – terveydenhuollon ammattilaisen on tärkeää olla tartuttamatta sairaita, toipilaita tai vastasyntyneitä. Se ei ole itsestäänselvää kaikkialla vieläkään. Oli helpottavaa nähdä, että tie vauvan tutkimisen luo kulki aina käsien desinfioinnin kautta, ja jos jollakulla työntekijällä oli ollutkin lievä hengitystieinfektio joka oli paranemassa, oli hänellä käytössä maski. Hygienia-ajattelu oli huolellista – mieleeni jäi, kuinka pöydällä ollut puhelimeni ojennettiin minulle sekin desinfioiduin käsin, kun satuin kerran imetystuolin pohjalta pyytämään.

Talon henkeä kuvasi jatkuva aktiivinen etukeno: kätilöt tarjosivat mahdollisuuksia jo ennen kuin oikeastaan mitään ehti pyytää. Oma kätilöni tuntui valmentajalta, joka antoi minun tehdä päätöksiä, ja lisäksi hän sai päätökseni tuntumaan joka kerta kauhean onnistuneilta. Ja jos hän ottikin ohjat, hän jälkikäteen kävi kaiken läpi, miksi oli päätynyt tekemään valintoja puolestani. En osaa kuvitella parempaa tapaa olla ammattilainen. Oli turvallista venyttää omia rajojaan, kun tuo taitava hieno ihminen teki selväksi, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa heti kun vain tarpeen, ja että yksi pelimerkki ei poissulkisi toisia. Hyvän kätilökokemuksen kruunasi lopulta se, että kätilöt myös antoivat arvostusta toisten työlle, se kuului puheessa. En ihmettele, että tiimi on palkittu Kainuun soten vuoden työyhteisönä.

Tammikuussa KAKSin synnytysosaston toimintaa kuvattiin hotellitason palveluksi. Ehkä oikeammin olisi sanoa, että laadukas hotelli voi erityisen hyvin onnistuessaan olla yhtä vahvoilla kuin KAKSin synnytysosasto. Olen onnellinen, että sairaalamme elää kaikkine päivystyksineen näin vahvan ja lämpimän sydämen sykkeestä.

Kirjoittaja on töissä Kainuun hyvinvointialueella.

Ihmisiä, jotka ovat tehneet vaikutuksen

kaupallinen yhteistyö Valtteri Ojala

Kummisetäni oli autokauppias, johon vanhempani tutustuivat siinä vaiheessa, kun kävelivät 80-luvun myymälähalliin, availivat tumman Volvon ovia ja pyysivät päästä koeajolle. Sen lisäksi, että kohtaaminen johti ostamaan uudenkarhean hyrysysyn, tuli kaupat tehneestä entuudestaan tuntemattomasta miehestä kummisetäni. Jo lyhyessä ajassa hän onnistui herättämään esikoistaan odottavan pariskunnan vahvan luottamuksen.

Hammaslääkärin ja lääkärin vastaanotolla taidokas kohtaaminen johtaa moneen hyvään. Kymmenet tieteelliset tutkimukset osoittavat potilaan hoidon tulosten paranevan, kun hoitava lääkäri on tehokas, empaattinen viestijä. Kuten amerikkalainen potilasjärjestö sen aika reippaasti sanoo: “Ei paljon auta, vaikka lääkäri olisi Harvardin käynyt, Nobelin rauhan palkinnon voittanut nero, jos hän ei oikein osaa suhtautua potilaaseensa – keskinäinen potilas-lääkärisuhteenne ei ole kummoinen, eikä myöskään terveytesi sen paremmaksi muutu.”

Nykyajan kysytyimmillä ammattilaisilla onnistumisen avaimet ovat yllättävän samanlaiset riippumatta ammatista. Tuorein kohtaaminen, josta halusin nimeä myöten kirjoittaa pian sen jälkeen, on asuntomyyjä Valtteri Ojala. Hän on itseäni vuosia nuorempi oululainen, jonka työskentelytapaan sain tutustua opiskeluaikaisen Oulun-kotini myynnin yhteydessä. Tietyssä mielessä asia jännitti yhtä paljon kuin potilaitani jännittää edessä oleva lääketieteellinen leikkaus. Huomasin, etten ollut ennen ajatellut, kuinka kiinteistöalalla ollaan tekemisissä monien samalla tavalla jännittävien, ainutkertaisten ja ennen muuta isojen kysymysten äärellä. Pääsin vertailemaan kuin vahingossa sitä, miksi koin Valtterin osaamisen niin erityisen korkeaksi.

Hyvä asiakkaan kohtaaminen on yhä enemmässä määrin yhdistelmä tietoa ja sen kommunikointia. Minulle ensinnäkin kerrottiin paljon, tuotiin ilmi riskit ja odotettavissa olevat hyödyt, kerrottiin ennusteista ja toisaalta ennustamisen vaikeudesta, lopputulokseen vaikuttavista lukuisista tekijöistä. Muutosten hetkillä pidettiin ajan tasalla. Yksilöllisiä tavoitteitani kunnioitettiin ja niiden annettiin näkyä. Lisäksi tiesin, että silloinkin, kun emme olleet yhteydessä, Valtteri eteni suunnitelman kanssa, se ei jäänyt pölyttymään paperipinoon vaan eteni japanilaisen luotijunan lailla. Näistä syntyi luottamus.

Samanlaisia onnistuneita kohtaamisia on ollut onneksi paljon myös tilanteissa, kun olen ollut asiakkaana terveydenhuollossa. Yhä enemmän huippuammattilaiseksi nimitetään heitä, joiden kohtaamisen jälkeen myös tunnetila on oikea. Luulen, että juuri tässä asiassa kummisetäni onnistui aikanaan niin erityisellä tavalla, että hän oli jonkin ajan päästä ristiäisissäni kakkupala lautasella 🙂

Kanssabloggaaja Krista kirjoitti asiasta kattavan analyyttisesti vuosi sitten liittyen kolmannen lapsensa syntymään. Tekninen rutiini ja faktaosaaminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeä osa ammattilaiselle näyttää, että tämä mitä nyt yhdessä työstämme on siistiä, arvokasta ja että olemme yhteisellä agendalla. Tai Kristan sanoin:

“Ja siitä sen sitten tajusi: rakenneultran tekemisessä oli tapahtunut kymmenessä vuodessa ihan valtava ihmislähtöisyyden kehitys. Toki se voi olla ihan ultraajastakin kiinni – mutta jotenkin veikkaan, että kyse on (loistavan ammattilaisen lisäksi) myös jonkinlaisesta toimintatavan tai jopa ajatusmaailman muutoksesta. – Joskus puhuttiin termistä emotional labour. Varmasti se tarkoittaa paljon muutakin, mutta siinä liukkailla jalkakäytävillä toikkaroidessa juttelimme Joelin kanssa siitä, miten se on läsnä aina ihmisten kohtaamiseen liittyvissä työtehtävissä. Esimerkiksi tarjoilijalla ammattitaitoon kuuluu käytännön osaamisen lisäksi myös se, että on kohtelias ja huomaavainen asiakasta kohtaan.”

Luulenkin, että jatkossa menestyminen minkä tahansa alan ammattilaisena koostuu näistä elementeistä. Ehkäpä kyse on jopa kansantaloudellisesti tarpeellisesta suunnanmuutoksesta. Paras tulos syntyy, kun huippuammattilainen onnistuu herättämään tunteen, että ollaan asiakkaan tai potilaan kanssa yhteisellä asialla.

Kontaktini kliiniseen työhön: päivystys ja jononpurku

Arkipäiväni kuluvat nykyisin toimistotyössä. Puolentoista vuoden tauon jälkeen pääsin palaamaan potilastyöhön, viikonloppujen avustuksella. Nitriilihanskat käsissä tilastot muuttuvat eläväksi arjeksi.

Tänä lauantaina olin töissä. Hammashoitolan käytävä oli lähes autio, mutta sen perällä yksi ovi oli raollaan ja ovessa jononpurusta kertova kyltti. Kaikki oli jälleen laitettu viimeisen päälle valmiiksi. Kaapit täynnä instrumentteja ja tarveaineita, tietokone käynnistetty, violetti myssy valmiina pöydällä.

Jononpurkupäivinä tarkastan, paikkaan, juurihoidan, poistan (hampaita ja hammaskiveä, ja toivon poistavani pelkoa ja häpeää), valokuvaan, otan röntgenkuvia ja lausun niitä. Pääsen tekemään lauantaisin samaa, mitä kollegani päivittäin. Luen Reumatalo-sivuston ohjeita, Käypä hoito -suosituksia, tarkistan lääkkeiden yhteisvaikutuksia interaktiotietokannasta, aikataulutan hampaan poiston Marevan-kontrollin suhteen. Keskustelen potilaan kanssa, minkä hoitovaihtoehdon hän arvottaa korkeimmalle. Saan jatkuvasti apua hammashoitajasta, joka on askeleen edellä, täydentää ja tukee havainnointia. Annan jatkoaikoja, mikä on kaikkein opettavaisin osa jononpurkuvuoroa: aikoja etsiessäni kohtaan konkreettisesti sen, kuinka pitkälle vapaat ajat menevät ja kuinka täynnä ajanvarauskirjat ovat. Saan myös käsityksen siitä, millaiset sairaudet, perussairaudet ja vaikkapa taloudelliset tilanteet potilailla ovat nyt pinnalla.

Jononpurkuvuorojen ohella olen voinut tehdä viikonloppuisin töitä myös hammaspäivystyksessä. Kainuussa hammaspäivystys tarjoaa töitä vuoden jokaiselle päivälle. Olen toivonut monena vuonna päivystysvuoroa itselleni jouluksi: joulun päivystyvuorosta on tullut perinne, jolle on varattu luuppirasiaan oma tonttulakkinsa, ja ajan Kainuun keskussairaalaan hiljaisessa, useimmiten uneliaan talvisessa maisemassa. Perinne alkoi, kun sain itse hyvää hoitoa jouluna useampi vuosi sitten – kuinka tärkeää olikaan, että joku oli silloin yölläkin vointia seuraamassa, auttamassa ja puuduttamassa synnyttäjää. Nyt kesällä, kun lomaryhmien vuoksi päivystäjiä on käytettävissä vähemmän, tuli minullekin useampi päivystysvuoro lauantai- ja sunnuntaipäiville. Arki-iltojen puhelinpäivystystä tein aikanaan paljon ja siitä jäi hyvät muistot, se kuitenkin lakkautettiin yli kaksi vuotta sitten, kun hälytyksiä tuli vuodessa vain yksittäisiä ja hintalappu oli järjestelylle liian kova. Onneksi arkipäivien aktiivipäivystys ja viikonloppupäivystys mahdollistavat yhä kosketuksen nopeatempoiseen hammaslääkärin työn osaan. Pidän tunteesta, jota moni päivystävä sairaanhoitaja ja lääkärikin kuvailee: hälytystilanteissa adrenaliini virtaa, keskittyminen on huipussaan ja onnistuminen on iso elämys. Hyvin kivuliaan potilaan auttaminen tuntuu ehkä vaikuttavimmalta hoidolta, mitä oman kliinisen osaamisen puitteissa pystyn tarjoamaan. Kun potilaan koko vasen puoli päätä on kuin tulessa, kun kipu ei paikallistu oikein mihinkään tiettyyn hampaaseen vaan säteilee korvaan, ohimolle ja yläleuasta alaleukaan, ja silti onnistut löytämään syyllisen. Se on yksi hienoimpia juttuja, eikä siihen kyllästy koskaan.

Keskussairaalassa päivystäminen on erilaista kuin aikana, jolloin viikonloppupäivystykset olivat ns. tavallisissa hammashoitolarakennuksissa. Päivystävät yleislääkärit ovat muutaman metrin päässä, elvytystiimi lähellä, laitteet ja välineet käden ulottuvilla. Hoitokoneet ovat uusia, kutsujärjestelmä moderni ja varustelu kunnossa. Potilaan toimenpidekelpoisuus – uskaltaako toimenpidettä tehdä – on nykyisin ikääntyvässä ja monisairaassa väestössä se suurin ratkaistava kysymys, ja sairaalan tiloissa päätös on helpompi ja luottavaisempi tehdä.

Viime aikoina moni kainuulainen on säikähtäen pohtinut, onko hammaspäivystys kokonaan siirtynyt Kainuun metsäisten rajojen ulkopuolelle, satojen kilometrien päähän. Kyseessä oli kuitenkin hiljaisen ilta-ajan yhteistyösopimus viereisen hyvinvointialueen kanssa, samaan tapaan kuin yöpäivystys on jo vuosikaudet ollut Oulussa, mutta olisin itsekin kansalaisena hätkähtänyt samaa. Ehkä vähitellen asia korjaantuu: huomataan, että päivystys toimii pitkälti kuten ennenkin, 365 päivää vuodessa Kajaanin korkealla mäellä. Siitä muistuttaa omakin seinäkalenteri: kolmena kesäisenä viikonloppuna luvassa on päivystysvuoro. Silloin uimalasit vaihtuvat luuppeihin ja lammenpohjasta pintaan nousevan ulpukan sijasta on aika tähytä hampaan juurten kärkeen: mikä niistä on aamuyön tunteina todennäköisimmin akutisoitunut ja tuonut potilaan vastaanotolle?

Kirstunvartija käy luennoilla ja tekee muistiinpanoja

Harry Potterissa kirstunvartijoita on töissä erityisesti Irvetassa, velhojen keskuspankissa. He ovat maahisia, pieniä takaäreitä olentoja, jotka vartioivat ja tallettavat noitien ja velhojen kaikkein kalleimpia aarteita. Pankkiholvien varallisuutta turvaavat maahisten apuna lohikäärmeet ja loitsut.

Täällä jästien maailmassa kansantalouden kirstunvartijoita ei näe yhtä selvästi. Itse asiassa kaikki kirstunvartijat eivät luultavasti edes tiedä saaneensa moista tehtävää, koska siitä ei välttämättä ole ainakaan aiemmin kerrottu heidän Tylypahkoissaan, joita ovat Suomen viisi lääketieteellistä tiedekuntaa.

Maallisen maailman kirstunvartijat eivät näytä pankkitoimihenkilöiltä, vaan käyttävät tehtävässään pääosin valkoista takkia tai jopa hempeän näköistä islantilaisneuletta. Heidän Irvetansa katolla lukee sairaala, hammashoitola tai terveysasema. Lääkärit ja hammaslääkärit ovat osa Suomen kirstunvartijoiden joukkoa. Heidän tutkimus- ja hoitopäätöksensä ovat aina myös lupia tai eväyksiä käydä suomalaisten vuosikymmenten myötä täyttämissä markkojen ja eurojen holveissa ja päättää, mihin varat kulkeutuvat ja mihin ne käytetään. Lääkärit eivät ole saaneet tehtävänantoa pitää holveja lukittuina, päinvastoin varoja tulee käyttää sairauksien hoitoon ja ennaltaehkäisyyn ja terveyden edistämiseen. Varojen antaja, Suomen valtio, edellyttää tehtävässä viisautta ja vaikuttavuutta. Maahisten Irvetassa asetelma on aivan toinen. Holvin avaavalla maahisella ei ole velvollisuutta ottaa kantaa siihen, miten kultaiset kaljuunat ja pronssisulmut käytetään, vaan lähinnä siihen, onko varojen hakijalla oikeutta asiointiinsa.

Suomalainen lääkäri pääsee toteuttamaan kirstunvartijan tehtävää paljon irvetalaisia monipuolisemmin. Se on myös vaikeaa, koska käytettävissä olevien kassavarojen eettisin mahdollinen käyttö edellyttää tietoa vaikuttavuudesta, rajahyödystä ja vaihtoehtoiskustannuksista. Ei riitä, että oppii sekoittamaan monijuomaliemen (farmakologia ja toksikologia), puhdistamaan ja parantamaan alruunan puraisun (infektiotaudit), kasvattamaan alaleukaa ja levittämään suulaen keskisaumaa (ortodontia), tai eristämään muistoja ajatusseulaan (neurologia, psykiatria). Kunkin intervention valinnalla on hinta.

Lääkärilehden tuoreessa uutisessa kliinisen farmakologian ja lääkehoidon professori ja Oysin sairaalajohtaja Miia Turpeinen sanoi toivovansa, että lääkärikoulutuksessa pohdittaisiin sitä, miten priorisoinnin pitäisi näkyä lääkärin vastaanotolla. Turpeisesta priorisoinnin ensisijainen tavoite ei ole säästö, vaan ottaa nopeasti käyttöön vaikuttavat menetelmät ja jättää pois terveyshyötyä tuottamattomat.

– Resurssien käyttäminen ajattelemattomasti on epäeettistä. Samaan aikaan on potilaita, jotka jäävät vaille tarvitsemaansa hoitoa, Turpeinen perustelee Lääkärilehdelle.

Olen nähnyt, että hyväksi kirstunvartijaksi ei pysty koskaan yksin. Kollegoiden vetoapu on välttämätöntä ja nopeuttaa vaikuttavien menetelmien käyttöönottoa ja vanhentuneista käytännöistä luopumista. Tämä työ on tehtävä ennen kaikkea yhdessä. Mukaan tarvitaan kaikkia. Lääkärit ja hammaslääkärit tarvitsevat toisiaan.

Kirstunvartijan tehtävä on lääkärille merkityksellistä siksikin, että se on todellinen mahdollisuus vaikuttaa. Kaikkeen Suomen taloudessa ja huoltosuhteessa ei ole. Esimerkiksi hyvinvointialueen tarveperusteinen rahoitus ei noin vain muutu monienkaan mittarien osalta: alueen väestö on tietyn ikäistä ja tietynlaisia sairauksia sairastavaa. Nopein ja varmin keino on käyttää niitä työkaluja, joita lääkärillä ja hammaslääkärillä jo on. Kykyä päätöksentekoon, hoidon tarpeen arviointiin ja hoitojen hyötyjen ja haittojen punnintaan, perehtyä tutkimusnäyttöön.

Yhden resurssin voi käyttää vain yhden kerran, sanotaan Lääkärilehden jutussa. Jos poskihampaan juurihoitoon käytetään 7 kappaletta yhden tunnin mittaisia vastaanottoaikoja, on sanattomasti päätetty, että kyseinen hammas tarvitsee hoitoa kaikista muista mahdollista vastaanotolle odottavista tapauksista kiperimmin ja että odotettavissa on terveyshyöty, joka on käytettyyn aikaan nähden perusteltavissa.

Yhteiskunta, jossa tätä keskustelua ei olisi mahdollista käydä, köyhdyttäisi lääkärin työtä ja muistuttaisi tehtaan tuotantolinjaa. Onneksi kirstunvartijan tehtävää ei ole ulkoistettu lääkäri- ja hammaslääkärikunnalta pois siitäkään huolimatta, että joku valvova taho olisi saattanut pitää siihen käytetyn ajan ja ajattelun määrää varsin vähäisenä kaikkeen potentiaaliin nähden. Tänään viimeksi keskussairaalassa päivystäessäni huomasin ajattelevani, kuinka rajahyödyn, vaikuttavuuden ja vaihtoehtoiskustannuksen käsitteet pikemminkin rauhoittavat kuin häiritsevät potilaan palvelemiseen suuntautunutta mieltä.

Pitkän työuran keskipäivä ja ilta ovat parhaimmillaan työvuosista hienoimpia

Haaveilen hyvinvointialueesta, jonne haluavat hakea töihin ihmiset, joilla työuraa on takana alle viisi vuotta – ja jäljellä alle kymmenen. Tässä postauksessa kerron, miksi.

Rakastan syntymävuosia 1941-1949. Sen ajanjakson aikana syntyneet aikuiset tunnen nimittäin omakohtaisesti kaikkein parhaiten. Osa heistä kuuluu ns. suuriin ikäluokkiin, osa on syntynyt hieman määritelmää aiemmin. Tunnen, millaisia kirjoja heidän kodeissaan on, miten he ovat puhuneet työelämästä ja miten he ovat itse toimineet työntekijöinä. Olen kasvanut pöydässä, jossa tuon ikäluokan ihmiset puhuvat, puhuvat ja puhuvat, ja minulle tarjotaan kaakaota, jonka jälkeen kiitän, poistun pöydästä ja siirryn lattialle leikkimään. Sattuneesta syystä, joka palaa taas noihin syntymävuosiin 41-49, kaakao oli useimmiten täysmaitoon sekoitettua, mutta pikkuhiljaa (jos seurassa oli kirurginen sairaanhoitaja joka oli nähnyt ateroskleroosin aiheuttamat vauriot) kaakao sekoitettiin vaalean sinisestä purkista kaadettuun rasvattomaan maitoon.

Minulle työelämä – tästä johtuen – on mielikuvissa ollut aina sellaista, johon osallistuvat lähinnä yli 40-vuotiaat. Töissä ovat neli-, viisi- ja kuusikymppiset, ja seitsenkymppisetkin. Se johtuu niistä lukuisista keittiöistä, joissa hörpin aikoinaan kaakaota ja joista pari-kolmekymppiset olivat jo muuttaneet aikaa sitten pois. Maailmani täyttyi kaltaisistani leikki- ja kouluikäisistä ja täydentyi tästä suuresta suomalaisesta ikäluokasta, jotka olivat aina töissä tai puhuivat töistä. Siksi en koskaan ole ajatellut, että työelämää kannattelevat lähtökohtaisesti nuoret ja että eläkeiän kynnyksellä olevat ovat työssä jotenkin haaleammin.

Suomen suurin ikäluokka ovat tätä kirjoittaessani 1983 tai hieman sen jälkeen syntyneet. Silti oman sisäisen mielikuvani mukaan työssä käyvien ikärakenne näyttää tismalleen samalta kuin Suomen uusien hyvinvointialuejohtajien kokoonpano, alla olevan, Apu-lehden kokoaman kuvakollaasin mukaisesti. Viisi- ja kuusikymmenvuotiaita on heistä huomattava osa, ja vaikka kyseisiin tehtäviin on ollut useita hakijoita, he eivät ole jääneet nuorten jalkoihin. Toki vaativassa asiantuntijatehtävässä tarvitaankin työkokemusta, mutta joukossa on myös muutama nuori, joten rekrytoinnin keskiössä on kuitenkin osaaminen ja soveltuvuus, eivät varmaankaan exceliin viedyt työvuosien määrät per se.

Haluan ajatella, että kun työn sisältö on oikea, ikävuosia kerryttänyt ihminen on todellakin kaiken kasvun myötä valmiuksineen korollaarissa, parhaimmillaan. Hänen ei tarvitse olla maailman nopein qwerty-näppiksellä kirjoittaja, nopein reagoija tai muistipelimäisiä taitoja vaativa tietojärjestelmien taitava käyttäjä, vaan ennen kaikkea kyvykäs ajattelija, päätöksentekijä. Hän saattaa poiketa esimerkiksi minusta siten, että vastaa sähköpostiin niukkasanaisemmin, CAPS LOCKIT päälle vahingossa jättäen, mutta hän ei ehkä näe tarvettakaan keskittyä siihen, vaan niihin asioihin, joiden hän tietää ratkaisevan eniten. Sellainen on haaveissani työ, jonka haluaisin tarjota vanhemmille hammaslääkärille, hammashoitajalle ja suuhygienistille.

Itse asiassa ajatukseni hyvästä työelämästä kiertää aina keski-ikäisten kokemuksen kautta:

Pidän todennäköisenä, että työelämä, jossa nuori työntekijä vielä pärjää, mutta keski-ikäinen tai eläkeikää pian lähestyvä väsyy, on vielä puutteellista ihan kaikkien kannalta. Sellainen työelämä tarkoittaa tehtäviä, prosesseja ja tietojärjestelmiä, joista nuoret selviytyvät, mutta joista heidänkään ei pitäisi.

Nuoren kognitiivinen kapasiteetti, parempi palautumiskyky ja lyhytkestoisen työmuistin toiminta mahdollistaa suuren suoritteiden määrän. Joskus kuulee, kuinka iäkkäämpää kollegaa, oli mistä päin Suomea tahansa, kuvataan nuoruuden versiossaan koneeksi. Suorituskykyisiä nuoria aikuisia löytää helposti nykyäänkin vaikkapa sosiaalisesta mediasta. Kun sisältöä lukee kauemmin, merkittävältä osalta aikaansaavista nuorista aikuisista löytyy taustalta työuupumusta. Se tarkoittaa sitä, että työ on ottanut elinvoimaisimpien ikävuosien kapasiteetista kaiken, mitä sille on ollut antaa.

Haluan ensinnäkin rakenteellisia muutoksia, joissa työn hyvän suorittamisen kannalta tarpeettomat tehtävät jäävät minimiin. Että virheiden mahdollisuus on järjestelmällisesti systeemissä karsittu ja ammattilainen saa nauttia siitä, että kykenee aina todennäköisimmin toimimaan, mikä parhaaksi on.

Yksi esimerkki tästä on potilastietojärjestelmien kutsujärjestelmä. Potilas laitetaan kutsujärjestelmän kautta jonolle, ja aikuisten kiireettömän hoidon jonossa tämä tarkoittaa, että jonoksi valitaan Lääkäri-jono. Lääkäri-jonolla ollessaan potilas ei odota aikaa kenellekään tietylle hammaslääkärille, vaan hänet kutsutaan vuoronsa mukaisesti vapautuneelle vastaanottoajalle.

Potilastietojärjestelmä mahdollistaa kuitenkin myös sen, että jonolle laitetaan hammaslääkärin nimen mukaan. Potilas on tällöin hammaslääkäri Hannes Harjasen henkilökohtaisella kutsulistalla. Omassa organisaatiossani ohjeistus on, ettei aikuisia jonopotilaita laiteta henkilökohtaiselle kutsulistalle, vaan ylätason mukaan määritellylle jonolle. Kun hyvinvointialue nimittäen ajaa jonolistan, jonka määritelmänä on Lääkäri-jono, Hannes Harjasen potilaat eivät nouse ylätason jonolle. Seurauksena on, että potilas jää katveeseen odottamaan tarkastusaikaa, jota ei välttämättä koskaan hänelle saavu.

Usein organisaatioissa tämänkaltainen ongelma ratkaistaan tehostamalla perehdytystä. Perehdytysmateriaali paisuu ja tietokoneen näytön alalaitaan liimataan taas uusia post it -lappuja muistuttamaan poikkeuksen poikkeuksista. Väistämättä näin joudutaan usein tekemään, sillä kaikki uudistukset eivät toteudu hetkessä, eikä sille aina voida mitään. Mutta se, minkä haluan muuttuvan, on ajatus siitä, että lähtökohtana on aina työntekijän kapasiteetti omaksua uutta (ja työn tuottaman arvon kannalta tarpeetonta). Ensisijaisen kysymyksen tulisi aina olla, voiko järjestelmää kehittää, ja toissijaisen, miten työntekijän tulee toimia, kun järjestelmä ei vielä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Mielestäni lähtökohdan ja arvon tulisi olla, että järjestelmä itsessään suojelee työntekijää virheiltä. Se tarkoittaa potilastietojärjestelmän kehittämistä yhteistyössä toimittajan kanssa. Ohjelmointeja ja uusia versiopäivityksiä, joissa ylätason määreeseen saadaan sisällytettyä vahingossa tapahtunut alatason määre; tässä tapauksessa potilastietojärjestelmä kykenisi sisällyttämään Lääkärit-kutsulistaa ajaessaan siihen haluttaessa kaikki hammaslääkärit. Kukaan potilas ei jäisi rannalle ja perehdytysmateriaalissa tätä seikkaa ei tarvitsisi kehystää huomiovärein.

Esimerkkini on vain yksi tuhannesta mikrotason osasesta, joista työelämän kognitiivinen kuorma syntyy. Niistä erityisesti nuoret selviävät usein paremmin, klikkauksista klikkausten perään. Pitkistä kirjausmaratoneista, alaikäisen päätöksentekokyvystä kysyvistä OmaKanta-tarkistuksista, matkalaskujen skannaushetkistä.

Eläkeikää lähestyvien hammaslääkärien ja muiden suun terveydenhuollon ammattilaisten rekrytointi on minusta siksi niin palkitsevaa ja arvokasta. Haluan meille myös kokeneita, vanhempia kollegoita töihin. He kykenevät tarjoamaan työpaikalle näkemyksen tarkoituksenmukaisesta työmäärästä ja ennen kaikkea työn sisällöstä. Kaikki keski-ikäisiltä ja eläkeikää lähestyviltä kertynyt tieto ja tuntemukset voidaan saada siroamaan laajemmallekin, nuoremmille työntekijöille. Heidän läsnäolonsa suojelee koko laumaa, kuin norsuyhteisön matriarkka.

Onko lukijoissa jo pitkän työuran tehneitä hammaslääkäreitä, hoitajia tai suuhygienistejä, jotka kaipaavat näitä asioita? Sopivan rauhoitettua, sälältä suojattua työtä? Työpäiviä, joiden jälkeen on virtaa antaa itsestään vielä illan kauniille hetkille, kohtaamisille ja puuhille?

Jos ajatuksemme työelämän sisällöstä kohtaavat, minulle saa aina soittaa ja kysyä, miten Kainuussa tätä tavoitetta viedään eteenpäin. Haen vaikka taukohuoneen automaatista kaakaon ja istun kuuntelemaan, miten tähän Sinun nähdäksesi päästäisiin.

Lasi puoliksi täynnä

Sekasortoisuus on lisännyt iloa pienistä asioista.

Tapahtui tänään työhuoneessani.

Olin perehdyttämässä työntekijää uuteen tehtävään. Samassa huomasimme, että työntekijä tarvitsi kulkulätkän työajanseurantaa varten ja se oli toistaiseksi anomatta. Oli siis minun vuoroni anoa kulkulätkä siihen tarkoitetusta henkilöstöhallinnon käyttöoikeusohjelmasta.

Tein anomuksen ensimmäistä kertaa tietojärjestelmässä, jossa on tähän saakka anottu vain muita käyttöoikeuksia. Kulunvalvontalätkä oli sen uusin ominaisuus.

Kulkulätkän anomista varten oli ohjelmaan laadittu uusi kuvake. Kuvakkeessa oli ihan oikea valokuva kulkulätkistä, havainnollistamassa ja helpottamassa uuden ominaisuuden löytymistä. Joku oli kaiken keskellä ehtinyt ottaa valokuvan ja liittää sen kulkulätkän valintalaatan kohdalle.

Siirryin kulkulätkien tilauskohtaan – siihen valokuvan päälle – ja täytin lomakkeen, joka sekin oli uudistunut. Kysymyksistä oli tullut osuvampia ja lomakkeen täyttö oli paljon helpompaa kuin aiemmin.

Tuntui, että elin tuon pienen edistysaskeleen voimalla koko päivän. Olin valtavan iloinen pienestä helpottavasta ominaisuudesta.

Kuluneen viikon aikana olen ollut kiitollinen hirmuisen vaihtelevista asioista.

Mietin,mistä kiitollisuus voi johtua ja luulen, että tiedän vastauksen.

Kiitollisuus on sitä, että mieltää asioiden sujuvan hyvin, ennemmin kuin yksiselitteisen huonosti. Kiitollisuus on korostunut ajattelussani sen jälkeen, kun olen alkanut nähdä elämää jonkinlaiselta näköalapaikalta. Yhteisöt voivat mennä lukuisiin suuntiin, ja omat mahdollisuudet vaikuttaa ovat rajalliset. Vaikka terveydenhuollossa on helppo puhua rakenteista ja hoitotakuun kaltaisista laeista, mikään toiminnassa ei ole fysiikan lakien varassa, vaan ihmisten. Ihmiset ovat toiminnon oikea aikaansaava voima.

Meillä ihmisillä, oli se sitten maailma, kaupunki tai vaikka työyhteisö, on alati elämä heittämässä eteemme tapahtumia, kokemuksia ja koettelemuksia, jotka sysäävät pienen ihmisen Saturnuksen renkaien ulkokehälle. Jo se, että saa tehtyä aivan tavallisen, vaikka innottomankin työpäivän, on iso saavutus siihen nähden, mitä kaikkea ihmisten eteen elämä tuo.

Piirtelin illalla Paintilla kuvan, joka ehkä koostaa ajatukseni.

Ihmisten elämän ajattelee helposti olevan oikeanpuoleista. Useimmiten se on kuitenkin vasemmanpuoleista. Miten iso saavutus on jo se, että saa aikaan tasaisen viivan: pystyy työhön, pystyy suunnilleen olemaan mukava työkaveri ja perheenjäsen ja pystyy tulemaan ihmisten ilmoille, hoitamaan asioita. Jaksaa edes perusasiat: toivottaa hyvää huomenta, odottaa suunvuoroa, puhua nätisti ja ojentaa oikea instrumentti. Voi miten paljoon se riittää. Koska kapasiteetin kannalta käytössä voi olla kaikki (alempi kuva). Joskus kaikkensa tekeminen johtaa tasaiseen viivaan. Siksi tasainen viivakin on niin arvokas. Joskus se on jopa huippusuoritus. Tulla töihin ajoissa, sanoa huomenta ja heihei, tehdä välttämättömät.

Elämä lävähti eteeni erilaisella tavalla, kun aloitin nykyisessä työssä esihenkilönä. Ponnistelut jäävät herkästi piiloon, koska vauhti ei kasva, vaan pysyy vakiona. Pienet ilonaiheet työpäivieni aikana ovat varmaankin sitä: on nyt vähän haastavaa, mutta laineet ovat maltilliset ja veneessä voi tähystää eteenpäin jopa seisten.

Toivottavasti ihmiset antavat itselleen kiitosta siitä, miten pärjäsivät ja saivat perusasiat hoidettua. Silloin, kun elämä toi eteen muuta kuin tikapuita.

Mitä Kainuu tekee hammaslääkärille

Tasainen arkinen työ voi olla hammaslääkärin oma flow-festari. Työn flown.

Kainuu on hyvä valinta, jos pitää terveyskeskushammaslääkärin työstä.

_{Mainos. Kirjoittaja työskentelee Kainuun Sotella.}

Meitä on paljon, jotka olemme tulleet muualta. Espanjasta, Tukholmasta, Oulusta, Pohjanmaalta, Turusta.

Kun kuulin ensimmäisen kerran Sotkamosta, luulin sen sijaitsevan jossakin Mikkelin naapurissa. Luulo heitti 365 kilometriä, ei enempää. Mutta onko Kainuu kaukana vai keskellä? Minun vastaukseni on ehkä yllättävä.

Kainuu on hammaslääkärille avokätinen ja vauras. Se vaurastuu koko ajan. Vauraudella tarkoitan työssä kertyvää pääomaa, mutta toki palkkaakin.

Keskeinen on aina ihmisten mielestä sijanniltaan se, joka on edistyksellinen, saavutettava ja vauras. Keski-Afrikan tasavalta on keskellä Afrikkaa, keskellä maapallon pintaa napojen välillä mitattuna, mutta ei silti keskellä. Sveitsi on jo enemmän keskellä, ja Köpis enemmän kuin Reykjavik.

Jos osallistuisin Hesarin Minä väitän -sarjaan, sanoisin, että Kainuu on terveyskeskushammaslääkärille keskellä. Täällä on luettu ja kuultu niistä asioista, joita tk-hammaslääkäri kaipaa. Isoissa kaupungeissa sinne muuttavien ja siellä pysyvien toiveet johtavat pilvenpiirtäjien, moottoriteiden, pyöräteiden, puistojen ja lentokenttien rakentamiseen ja kaavoittamiseen. Kainuussa on rakennettu urapolkuja, joita kyselyissä ja tutkimuksissa hammaslääkärien tiedetään kipeästi kaipaavan. Myös uusia oikeita seiniä on tulossa: Sotkamon ja Kuhmon sotekeskuksissa näkyy kymmenien ihmisten toivomuslista. Työpaikallani on rakennettu kaupunkien puistojen tapaan myös virkistystä ja palautumista. Vaikka potilaita on jonoiksi asti, kysyntä on suurta, niin tarvitsemme myös mielen puistoja. Niitä, joihin voi mennä hengähtämään ja virkistäytymään, vaikka kaupunki ympärillä sykkii.

Kuva: Kainuussa luonto on lähellä, tiet ruuhkattomat ja lumen valaisema talvi. Ananas ei kasva, mutta suovehkan hedelmä tekee vaikutuksen.

Google ei (vielä) löydä Kainuun jatkuvan työn flow -festivaalin ohjelmaa eikä kaavoitussuunnitelmaa, mutta esittelen siitä paloja tässä.

Kainuun vetovoima on vahvistunut viimeisten vuosien aikana. Kandin sanoin: “En olisi parempaa kesäkandipaikkaa voinut toivoa. Joko teidän ensi kesän käytännön harjoittelun paikat on haettavissa?”

Tänä kesänä käynnistyi kandien mentorointiohjelma. Sama hoitola, pysyvät kaverit kokemassa yhdessä ekaa kandikesää. Mentori, joka on koko ajan käytettävissä. Satoja, satoja WZC00-konsultaatiokoodeja.

Ensi kesänä mentoritukikohdat perustetaan Kuhmoon ja Kajaaniin. Kandien ja käytännön harjoittelijoiden kesä kokoaa yhteen yhdessä töihin hakeneita kaveruksia ja uusia tuttuja. Konsultaatiokoodeja taas sadoittain, yhdessä tulkittuja apikaalikuvia, yhdessä etsittyjä kanavia, yhdessä pintaan kaivettuja juuria.

Joka torstai pidetään Ajankohtaiset Teamsissa, avoin kutsu, saa tulla kuulolle jos ehtii. Enemmistö sadan ammattilaisen porukasta tulee. Kyseessä ei ole mediatalo, mutta kyllä Annin Ajankohtaisilla oma pieni toimituskunta on. Joka viikko pikaiset uutiset, kaikille hammaslääkäreille, hoitajille ja suuhygienisteille yhtä aikaa 7 kuntaan. Ei joka päivä kesken kirjausten keskittymistä häiritseviä sähköposteja, vaan yhä tietoisemmin keskitetty uutiskirje saatesanoin “Lue tämä, niin et missaa mitään erityisen tärkeää.”

Vuoden 2023 alusta kokeilemme, mitä tapahtuu, kun hoitoloihin laskeutuu täydellinen työrauha. Joka tiistai esimies lupaa olla lähettämättä sähköpostia, palavereita ei pidetä, keskiössä on aivan tavallinen työpäivä, jossa on hoitaja, lääkäri ja potilas. Miltä tuntuu, kun ei ole metatyötä, vaan kaikki on valmiina, tarjottimet valmiiksi kasattuina, ja maailman kiire ja jonot ovat aivan jonkun toisen päänvaiva? Kuplapäivän fiiliksiä seurataan ja mitataan kevään ajan.

Kuvakollaasissa yllä vasemmalla: Kesäkandit 2022 perehdytyspäivän lounastauolla.

Mitä tapahtuu jo tänä syksynä, kun tulet töihin ja saat automaattisen ilmoituksen, että olet onnistunut jossakin erityisen hyvin? Eilen oli tavallinen syyskuinen päivä. Käsittelin 1 saapuneen PosiPro-ilmoituksen ja tein toissapäivänä itse kaksi. Syitä tunnustukselle on pilvin pimein, ne auttavat oman vahvuuden löytymisessä. Ei tarvitse olla tietynlainen, on älyttömän monta tapaa olla hyvä hammaslääkäri. Olenko minä se lääkäri, jonka kirjaaminen auttaa kollegoitakin noin hyvin? Siitä tuli PosiPro. Se, että tarjouduin päivystämään toisessa ihoitolassa, oli isompi juttu kuin osasin kuvitella, sain siitä onnistumisilmoituksen. Se, että kaivoin kandiaikaiset luentomuistiinpanot ja löysin toimivan tapaturmalausunnon fraasin, johti kiitoksiin niin vakuutusyhtiöltä kuin lääkäreiltä. PosiPro tuli. Hammashoitaja, joka oli valmistellut lempeät ekat työpäivät pitkän poissaolon jälkeen palaavalle hammaslääkärille, sai PosiPron työkaveriltaan. Suuhygienisti, joka huomasi kuvantamistutkimuksen laatupoikkeaman, sai PosiPron.

Jotta suunta olisi vielä ylöspäin (sen on oltava), saimme tänä vuonna jotain tärkeää. Aivan erityisen tärkeää nuorille hammaslääkäreille. Työhyvinvoinnin oman asiantuntijahammaslääkärin.

Euroopan Unionilta keväällä anottu hankerahoitus mahdollisti sen, että yksi lääkäri on koko syksyn ajan viikoittain seuraamassa työhyvinvointia. Viikoittaisten QuestBack-kyselyiden keskiarvo kieppuu 8,5 ja 9:n välillä. Se näyttää nousevan viikko viikolta. Mitä ihmettä tapahtuu? Ihme se ei ole vaan työtä, josta minullekin näkyy vain jäävuoren huippu. Asiantuntijahammaslääkärin työajasta ainakin neljännes kuluu lukemattomien työhyvinvointijohtamisen materiaalien lukemiseen, interventioihin ja lääkärien, hoitajien ja suuhygienistien tarkkaan kuunteluun. Joskus interventiot ovat lähes näkymättömiä, mutta juuri ne selittävät, miksi työhyvinvointipisteet hipovat ysiä.

Ensimmäiset vaikutukset alkoivat näkyä helmikuussa. Koronaepidemian pahimmissa vaiheessa osa työntekijöistämme oli siirtynyt töihin koti- ja laitoshoitoon. Kun he palasivat kotihoitolaansa Sotkamossa, heiltä kysyttiin, millainen työtehtävä olisi raskaiden poikkeusviikkojen jälkeen toiveissa: haluatko ajanvaraukseen, taustatöihin tai avustamaan hammaslääkäriä? Miten palaudut parhaiten?

Google, et löydä vielä kaikkea sitä, mitä asiantuntijahammaslääkärimme työkalupakissa on, mutta mittauksemme näyttävät, että siellä on enemmän kuin vatupassi ja kuusiokoloavain. Asiantuntijahammaslääkärin työ on Kainuun vetovoimaisuuden keskeisimpiä tekijöitä seuraavien vuosien ajan. Kuin Keskuspuisto New Yorkin asukkaille. Vihreä, rauhoittava tila, jossa ylikierroksilla käymisen riski on yhä pienempi. On tilaa hengittää.

Kuvassa oikealla: työhyvinvoinnin asiantuntijahammaslääkäri Noora Riikola.

Jos kiinnostuit Kainuun tavasta kohdata hammaslääkäri, ole yhteydessä.

Uusia vakituisia työpaikkoja haussa 16.9.2022 alkaen.

Työhyvinvointi ja Sotkamon rekrytoinnit: Noora Riikola, etunimi piste sukunimi @kainuu.fi

Kaikki avoinna olevat hammaslääkärin työpaikat Kainuussa: Anni Temonen, etunimi piste sukunimi @kainuu.fi

Kun hammaslääkäri kohtasi reikäpelkoisen

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa todistanut reikäpelkoa. Ajatella, kymmenen vuotta hammaslääkärinä ja vasta nyt.

Hammashoito- ja hammaslääkäripelko on yleistä. Myös huoli hampaiden terveydestä on tavallista. Ihmiset kyllä säikähtävät suustaan löytämiään reikiä ja lohkeamia, ja säikähdyksen ansiosta hakeutuvat hammaslääkäriin.

Mutta reikäpelkoisen kohtasin vasta, kun olin eräänä vapaapäivänä lukemassa kirjaa. Olin löytänyt kiinnostavan luontokuvakirjan kaupunginkirjastosta ja selasin makro-objektiivilla otettujen kuvien täyttämää teosta haltioituneena. Lähikuvia meripihkasta, lumpeenlehdistä, karhukaisista ja piilevistä.

Kun sivullinen kirjaston-kävijä näki tämän kuvan säde-eläimestä, hän kertoi tuntevansa voimakasta pahoinvointia ja epämiellyttävää oloa.

Katsoin kuvaa uudelleen. Kauniit värit, pyöreät muodot. En nähnyt, mitä toinen näki (ja jonka vuoksi se toinen joutui väistelemään kirjan näkymää).

Ben Hoare: Luonnon ihmeet. Kustantaja Readme.fi

Tätä oli pakko selvittää. Leväytin ennakkovaroituksen kera ja luvan kanssa aukeaman kahdelle muulle koehenkilölle omassa lähipiirissäni. – Vähän epämiellyttävä, sanoi toinen. – No ei tuota mielellään katso, sanoi kolmas.

Tämä ei selvästikään ollut minun kammoni, mutta joillekin se oli. Muistin samassa, kuinka kauppakeskus Triplan ulkoverhoilun oli uutisoitu aiheuttaneen ohikulkijoissa oireita. Tämän täytyi olla samaa.

Ymmärsin, miten onnekas olin ollut opiskellessani hammaslääkäriksi. Reiät, onkalot ja kolot eivät ole olleet minulle ongelma. Vereen totuttelu vei kauemmin ja olin sen kanssa sinut vasta klinikkavuosien alkaessa. Veri ei silti ollut pahoin. Voimakkain empatia-ahdistus tuli pitkään siitä, jos potilas kuvaili puutuneisuuden tuntuvan pahalta. Tuntopuutosten tutkiminen sai kandina pitkään aikaan kylmät väreet, aivan kuin kynsien kirskuna liitutaulua vasten.

Mutta reiät! Tenttikirjat olivat täynnä pyyhkäisyelektronimikroskoopin ottamia kuvia dentiinitubuluksista. Kun etsaan ja sidostan kaviteettia, kuvittelen mielessäni nuo Lähi-idän erakkokallioita muistuttavat luolien suuaukot, joihin sidosaineen on tunkeuduttava, jotta paikka-aine pysyy. Ihminen, jolla on trypofobia, voisi joutua pinnistelemään ajatuksen kanssa.

Sain luvan tehdä pari koetta trypofobisille tuttavuuksilleni. Kokeilimme, mitkä kaikki huokoiset pinnat aiheuttavat samanlaisen reaktion.

Haalin kotoa huokoisia esineitä.

Laavakivi, etelänmatkalta tuotu, ei aiheuttanut koehenkilöille oireita. Siinä oli vain yksi kunnon onkalo ja muut reiät liian pieniä kunnon reaktiolle.

Tokmannilta ostamani siivoussieni pienine reikineen herätti lähinnä ihastusta. – Reiät ovat jotenkin liian pieniä, eivätkä ne vaikuta madonsyömiltä, totesi yksi. – Olo tulee, jos näyttää siltä, että mato tunkeutuu sieltä.

Kuvakirjassa, joka vastenmielisyyden oli alunalkaen triggeröinyt, oli myös eräs toinen kuva, joka aiheutti lievän vastenmielisen tunteen trypofobisessa. Hohkakivi, jota käytetään jauheena hampaiden puhdistukseen ennen oikomiskojeiden sementointia tai ennen proteettisia työvaiheita.

Lääkärikeskus Mehiläisen nettisivuilla on psykiatrian erikoislääkäri Seppo Hietasen haastattelun pohjalta kirjoitettu tietoisku reikäpelosta.

Reikäkammossa on Hietasen mukaan luultavasti kyse selviytymisvaistosta. Onkaloisissa kohtaisessa on myrkyllisiä eläimiä muistuttavia piirteitä. Kovassa trypofobiassa ihminen tuntee hukkuvansa tai tippuvansa edessään oleviin onkaloihin ja reikiin. Ankeriaslaumat kidat ammollaan?

Olen miettinyt tilanteita, joissa trypofobialle voisi altistua hammaslääkärinä. Tenttikirjojen kuvat dentiinitubuluksista ovat yleisin. Joskus potilaiden hampaisto on niin karioitunut, että se on kuin täynnä pieniä onkaloita, kauttaaltaan. Myös kuvat ihovaurioista voivat laukaista tuntemukset, Hietanen kertoo. Syvät onkaloiset arvet kasvoissa voisivat olla tällaisia.

Onneksi reikäpelkoon on hoitoa, jos se haittaa elämää (tai vaikka ammattia). Pelkoon asteittain totuttava käyttäytymisterapia voi olla avuksi. Ehkä jollekulle trypofobiselle käy kuten minulle – tottuu työn lomassa niin vereen kuin tuntopuutoksiinkin.

Mikä tekee laadun?

Jokaisella meistä taitaa olla käsitys laadukkaasta tutkimuksesta ja hoidosta. On hauska huomata, mitä kaikkea odotan hoidolta ja tutkimukselta, kun olen itse potilaana. Iloitsen siitä, että nuo odotukset ovat aivan samat kuin omaa työskentelyäni kohtaan.

Laadun merkit: oma listani

Henkilöllisyyden varmistaminen. Olenko varmasti se henkilö, joka on kutsuttu hoitohuoneeseen? Ammattilainen tarkistaa hetun, osoitteen ja puhelinnumeron.
Aseptiikka. Ammattilainen käyttää käsidesiä ennen kuin ottaa verikokeen, tutkii nielun, palpoi imusolmukkeet tai asentaa kierukan. Hän ei säädä tutkimuspöytää hanskoilla, joilla on jo koskenut potilaaseen. Hän ei käy hanskoineen näppäimistöllä tai koskettele puhelintaan.
Anamneesi. Ammattilainen kysyy tilanteeseen nähden riittävän anamneesin. Jos hän kirjoittaa antimikrobilääkettä, hän kysyy allergioista, ja toisaalta välttää tarpeettomia kuureja. Hän toisaalta uskaltaa kyseenalaistaa allergiaoireet eikä suotta vaihda ihottumailmoituksesta laajakirjoisempiin.
Jälkihoito-ohjeet. Ammattilainen antaa kirjalliset jälkihoito-ohjeet ja yhteystiedot ongelmien varalta.

Tuplatarkistus. Ammattilainen hyödyntää avustavaa henkilökuntaa ns. lentoliikenneprotokollaan. Hän tuplatarkistaa annettavan lääkkeen pitoisuuden ja sisällön, tai puuduteaineen sopivuuden. Hammaslääkäri tuplatarkistaa hoitajan antaessa liuosta, “natriumhypokloriitti, 3%”, johon hoitaja vastaa, “on, hypokloriitti 3%.” Yleislääkäri tuplatarkistaa avustajalta “lidokaiini ilman adrenaliinia”, johon avustaja, “lidokaiini ilman adrenaliinia.”
Hoitovaihdoehdot. Ammattilainen kertoo hoitovaihtoehdoista, vaikka niitä kaikkia ei olisi hänen vastaanotollaan tarjolla.
Kustannusarvio. Potilas saa arvion hoidon, tutkimuksen tai palvelun hinnasta.
Myöhästymisen pahoittelu. Ammattilainen pahoittelee, jos on myöhässä yli 10 minuuttia ei-päivystyksellisestä vastaanottoajasta. Ekstrapiste sille, jos henkilökunta kertoo väliaikatietoja viivästyksestä.

Seuraavassa jutussa: Laadun merkit, jotka yleisesti vielä puuttuvat.