Lauantai, jonka lapsena kirjoitin lauvvantai, on aivan erityinen päivä. Sen lisäksi, että tänään nähdään Euroviisufinaali, mulla on lauantaisin ihan oma velvoittava tehtävä. Vanhemman velvoittava tehtävä.
kuvakaappaus: Wikipedia
Lauantain nimi tulee muinaisgermaanisesta sanasta laugr, kylpy. En kuitenkaan puhu nyt lauantaisaunasta, vaan mun velvoittava tehtävä lauantaisin liittyy lasten hampaisiin.
Hampaiden harjaushan ei ole sellaista kuin elokuvissa, joissa päähenkilö sillä tietyllä tavalla rennosti käveleskelee ympäri New Yorkin kattohuoneistoa ja harjailee hampaita ikkunalaudalla etäisesti Central Parkia silmäillen. Natriumlauryylisulfaatin avulla tahna muuttuu tosi tosi vaahtoavaksi ja se pysyy kaikki suussa. Mitään ei valu kyynärvarsiin eikä peiliin tule roiskeita. Noh.
Siivoan lauantaiaamuisin ja aloitan kylpyhuoneista.
Ensin puhdistan nämä. Latausteline ei ole viikon käytön jälkeen kaikkein puhtoisin, eikä OralB:n sähköhammasharjan varsikaan ole niin puhdas, että sen voisi sellaisenaan lainata kaverille. Tätä yhtä ja samaa harjaa käyttää meillä kolme ihmistä ihan vain, koska olen niin säästäväinen, etten ole hennonut ostaa kaikille omaa.
Sitten tarkistan, onko lasten sähköhammasharjojen harjaspäät liian kuluneet ja rispaantuneet.
Hammastahnatuubit saa olla puolityhjiä, mutta jos niistä ei saa enää riittävää määrää omin voimin puristettua, menevät vaihtoon.
Mun tehtävä on tarkistaa, että hammasharjassa on ladattu akku. Tavallaan siis mun tehtävä on myös huolehtia siitä, että talouteen tulee sähköä ja sähkösopimus on kunnossa.
Ja sitten vielä pari periaatetta.
Peiliin saa tulla roiskeita. Mun mielestä tää on jopa toivottavaa, kun lapsista on kyse. Tulkoon fluoria ja vähän sylkeäkin, kunhan lapsi saa etuhampaat puhtaaksi. Niiden harjaaminen tahtoo vaatia sen, että vähän irvistää peilille ja tutkailee, miten harja siellä ienrajassa kulkee. Väkisinkin pärskyy. Mä voin hyvin tulla perässä Kiillon ikkunanpesuaineilla ja tuunata kylpyhuoneista kyläilykuntoiset.
Kotiin saa tuoda millaista tahnaa vaan, kunhan siinä on iän edellyttämä pitoisuus fluoridia. Mulle ei ole merkitystä, harjaako lapsi kylpyhuoneessa istuen, seisten, hyppien tai Aku Ankkaa lukien, kunhan tulee puhdasta. Kaikki tahnamerkit on sallittuja, haalitaan milloin mistäkin. Noin muuten olen superiloinen siitä, että Suomessa valmistetaan hammastahnoja Savon Heinävedellä – nimittäin Oxygenolia. Ilahduttaa myös monien potilaiden puolesta mieto ja niin monille sopiva Salutem Turusta. Itse harjaan Zendiumilla.
Hammaslääkärinkin perheessä harjataan siis ihan tavallisesti. Mä häärin taustalla varmistamassa yleisen siisteyden ja välineiden kunnon. Isä muistuttaa harjaamisesta ja tarvittaessa käskee hammaspesulle. Mua ilahduttaa valtavasti, että lasten isä käyttää määräysvaltaa lapsiin tässä asiassa jämäkästi aina, jos heidän oma ote lipsuu. Jos ilta syystä taikka toisesta venyy, eikä lapsi jaksa itse harjata, mä harjaan haukottelevan lapsen hampaat.
Tietysti yläkaapista löytyy pieni oma osastonsa, josta voi päätellä jotain ammatistani. Mutta keittiöstä löytyy myös yläkaappi, jossa on suklaata.
Katsokaa tuota laulujoutsenta. Minkä merkityksen se saa silmissänne? Minun ei tarvitse miettiä kauaa. Sen olemuksessa suurin ihme on sen kaula. Ja tietystikään sillä ei ole hampaita. Mutta tärkein asia siinä on sen kaula ja upea ryhti.
Koronavuonna hammashoidon jonot kasvoivat ja alettiin puhua umpeen kurottavasta korjausvelasta. Omalla vastaanotollani jonot ovat yhtä pitkät kuin ennen koronaa, joten tilanne ei juurikaan muuttunut. Asioita on tehty hieman eri tavalla, osa vaivoista on korjaantunut itsekseen ja osa sairauksista on sen verran hitaasti eteneviä, että kuukausien päässä odottava jatkoaika ei muuta tilannetta olennaisesti.
Nyt mielenkiintoni onkin jonojen sijasta ollut siinä, millaisia potilaita oikeastaan hoidan. Syy tähän havainnointiin on suojavisiireissä (siitä alla enemmän). Tilanne on tämä:
hoidan pääasiassa perussairaita potilaita.
hoidan suurelta osin tupakoivia potilaita.
hoidan merkittävissä osin ylipanoisia potilaita.
hoidan päivittäin vaikeista tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsiviä ihmisiä.
hoidan vakavasti univajeisia potilaita.
hoidan lapsia, joilla on erityisen tuen tarvetta.
hoidan isossa määrin potilaita, joita ei voi laskea makuuasentoon hammashoitotuolissa. Piste.
Kaikki tämä on alkanut tulla näkyviin nyt, kun käytössä on jatkuvasti kasvot peittävä visiiri. Visiiri ei ole järin painava, mutta yhtä kaikki se tuo päälle, kaularangan kannateltavaksi jokusen gramman lisää painoa. Visiiri on alkanutkin toimia tavallaan kansansairausindeksinä. Joka kerta, kun en voi potilaan perussairauden tai tuki- ja liikuntaelinsairauden vuoksi kallistaa hoitotuolia itseni kannalta optimaaliseen asentoon, käännän omaa päätä kallelleen ja suojavisiirin kansanterveysindeksi kohoaa asteikolla 1-10 jonnekin kahdeksan hujakoille.
Olin joitakin kuukausia sitten päivystämässä, kun vastaanotolle tuli nuori aikuinen. Se ei ole erityisen harvinaista, joskin he ovat vähemmistössä, koska en tee töitä korkeakoulupaikkakunnalla, jossa nuoria aikuisia on enemmän. Laskin hoitotuolin itseni kannalta parhaaseen asentoon, vaakatasoon, hoitaakseni ylätakahampaan. Potilas korjasi siinä asentoaan. Sen sijaan, että hän olisi kysynyt vakiokysymyksen: “Voisiko pääpuolta nostaa hieman ylemmäs”, hän kurottautui vielä alemmas, tiedättehän, siten, kuten voimistelija tekee kaartuessaan taaksepäin tehdäkseen sillan. Olin häkeltynyt siitä, mihin ihmiskeho taipui ja kuinka vaivatonta toimenpide oli tehdä. Tajusin samalla sekunnilla, kuinka suuri osa potilaista ei koskaan kykene tuohon asentoon. Ja vaikka kykenisi, en koskaan suostuisi laskemaan heitä niin alas (sydämen vajaatoiminta, vaikea obesiteetti ja muut elimelliset esteet).
Ihmiskeho olisi potentti moneen, se pystyisi kiipeilemään, vetämään spagaatin ja pompauttamaan koko kehon korkealle ilmaan, mutta elämäntapamme, perussairaudet, elämänrytmimme ja toki ihmisten ikääntyminenkin tekevät tällaisesta kehosta suorastaan harvinaisuuden.
Hinta tästä kaikesta on se, että hammaslääkärin työstä tulee koko ajan epäergonomisempaa. Kun käyn kenen tahansa kollegan huoneessa kesken toimenpiteen, näen aniharvoin samaa ergonomista työasentoa kuin kaikilla ergonomialuennoilla harjoitellaan. Työtä tehdään päivät toisensa jälkeen kamalissa työasennoissa. Edes lapsipotilaita ei voi välttämättä hoitaa hyvässä asennossa, koska jo alakouluikäisillä on vaikeita niska-hartiaseudun ongelmia.
Potilaiden siirtyminen vastaanottotuoliin voi viedä vartin. Heidän nousemisensa siitä voi viedä toisen vartin, ja monia huimaa. On tasattava verenpainetta, otettava tukea kahvoista. Hoitajan kanssa katsomme perään, kun he lähtevät kävelemään käytävää odotusaulaan. Kehotan tasaamaan oloa rauhassa, huoneesta ei ole kiire pois.
Osa lapsista on niin väsyneitä, että he eivät jaksa pitää suuta auki paikkauksen ajan. Unirytmi on sekaisin, vielä enemmän korona-aikana kuin ennen, joskaan ero ei ole dramaattinen. Kysyn kymmenvuotiaalta, moneltako tämä meni nukkumaan. Siitä on vastaanotolla vain seitsemän tuntia, hän on nukkunut korkeintaan viisi.
Kaikelle tälle ei voi mitään. Jonkun kaularangan on vienyt hirvikolari tai peräänajo, toisen raskas työ, kolmannella on kasvamassa vatsassa lapsi, eikä kukaan halua odottavan äidin tulevan huonovointiseksi vena cava -syndrooman takia. Puhunkin isoista kansanterveydellisistä suunnista. Se näkyy, että vetreys on tiessään ja se on iso asia.
Ehkä siksikin kuvaan niin mielelläni lintuja. Hanhia, joutsenia ja muita pitkäkaulaisia. Kuinka ne sukivat sulkiaan ja höyhenpeitettään ja taipuvat vaivatta eri asentoihin. Taipuisat, sulavat liikeradat ovat kirjaimellisesti vastapainoa.
Kun kansan kunto heikkenee, myös kansanterveystyötä tekevän lääkärin tuki- ja liikuntaelimistö joutuu lujille. Ei siis pidä luulla, että kun hammaslääkäri on myöhässä, hän on liian pitkälle venähtäneellä kahvitauolla. Hän on todennäköisemmin venyttelemässä.
Lähikuva niskavedon niskanauhasta. Nauhaan asetetaan sopiva voima, noin 300-600 grammaa, jolla hillitään yläleuan kasvua. Kasvokaarella (valkoinen oikealla) kontrolloidaan lisäksi mm. voiman suuntaa, puolta, ylähammaskaaren leveyttä ja poskihampaiden asentoa.
Nyt seuraa paljastus: arkinen ja tavallinen koje onkin yksi hienoimmista
Niskaveto (engl. cervical head gear) on yleisin oikomiskoje, joka kouluikäisillä potilaillani on käytössä. Se tarjotaan lapselle maksutta, verovaroin, EHL-tason hoitosuunnitelmineen, kaikkine kontrolleineen (joita on jotakuinkin 8 viikon välein 1-2 vuoden ajan). En osaa kertoa niskavetohoidon todellisia kustannuksia. Puhutaan kuitenkin isosta summasta.
Niskavedolla hoidetaan suomalaisittain yleistä purentavirhettä, distaalipurentaa, jossa alaleuka on liian takana yläleukaan nähden. Yläetuhampaat ovat huomattavasti edempänä kuin alaetuhampaat (toisinaan myös huuli rullautuu ylä- ja alahampaiden väliin) ja usein alaetuhampaat purevat suulaen limakalvoon, jolloin purenta on vielä syväkin. Niskaveto muuttaa kasvojen profiilia, huulen lepoasemaa, nenäontelon leveyttä, hammaskaarten leveyttä, leukojen välistä suhdetta ja kasvusuuntaa sekä tilan määrää.
Niskavedon vaikutus perustuu
-yläleuan kasvua hillitsevään voimaan
-yläposkihampaiden distalointiin ja ekstruusioon (eli niiden ohjaamiseen taaksepäin ja ulospäin)
-yläposkihampaiden kiertämiseen eli roteeraukseen (jolloin hammaskaarelle tulee lisää tilaa ja ahtaus vähenee)
-ylähammaskaaren leveyden lisäykseen, myös suulaen keskisaumaan ja nenäonteloon vaikuttamalla
-ja, yläleuan hammaskaaren leventyessä, myös alahammaskaari seuraa leventyen perässä ja pääsee kasvamaan hyvin.
Niskaveto vielä uutena. Käytön myötä niskatyyny taipuu käppyräksi. Herkullisia kuoseja on monia. Ne motivoivat pitämään kojetta.
En mene tässä kojehoidon yksityiskohtiin. Olen vain ihastellut sitä, miten helposti niskaveto lumoaa alakouluikäisen nykylapsen. Ilman muuta on vastentahtoisia hoidon aloittajia, monia elämäntilanteita, joissa kojeen käyttöön ei riitä resursseja, ja heitä, joille koje ei ole sopiva vaihtoehto, vaikka olisi motivaatiotakin.
Mutta että muotoon ommeltu, hempeästi kuvioitu niskatyyny ja sateenkaaren värejä toistava niskanauha voivat olla lapsen mielestä niin houkuttelevat ja hienot. Että lähes jokainen lapsi haluaa valita mieluisan niskatyynyn ja jollain tavalla kokee sen omakseen. Että heitä kiinnostaa laittaa moinen häkkyrä suuhunsa, nukkua sen kanssa ja kestää pientä epämukavuuttakin, kuukausia ja taas kuukausia. Että he ähräävät vanhempineen sen kanssa ensimmäiset päivät tai viikot, ja sitten heistä tulee niin taitavia, oman kojeensa asiantuntijoita.
Se on iso saavutus tältä vuosikymmeniä käytössä olleelta kojeelta, jonka kehitykseen vaikutti erityisesti amerikkalainen ortodontti Silas J. Kloehnvuonna1947. Näkisipä Kloehn, miten koje pärjää nykylapsen elämässä. Erinomaisesti.
Lakisääteiset ikävuositarkastukset eivät tarkoita maksimi- vaan minimikontakteja. Vuonna 2006 syntyneet lapset voi pitää lähellään pidempäänkin.
Varmaan osa näistä on 8-luokkalaisten ensirakkauslukkoja.
He ovat venyneet pituutta, madaltaneet ääntään ja heidän leukansa ovat kasvaneet. En tunnista heistä kaikkia.
Vuonna 2006 syntyneet nuoret tulevat hammaslääkärin vastaanotolle lakisääteiseen suun tutkimukseen tämän kevään aikana. Heidät kutsutaan ja heille varataan 30 minuutin aika. Ikäluokka seulotaan läpi. Varmistetaan, ettei kukaan ole pudonnut kutsujärjestelmästä.
Suuri osa tulee yksin.
Kysyn allergiat. Osa muistelee vaikeita nimiä. Joku happo se oli? Amoksisilliini-klavulaanihappo? Osa muistaa, koska kevät muistuttaa siitä vuosittain. Koivun siitepöly.
Kysyn tupakasta. Nuuskasta. Energia- ja virvoitusjuomista. Kakistelen ja opettelen kysymään alkoholista.
Hammastahna hämmentää monia. Onkohan siinä fluoria?Arasteleva hymy, hämmentynyt sekunti. Vakuutan, että jos tahna on kaupasta ostettu Colgate, Pepsodent, Oral-B, Elmex, Zendium, Oxygenol tai vastaava, niin eiköhän. Tarkista vielä kotona.
Lasken hampaat. Jollakin vielä joku maitohammas. Purennat ovat pääsääntöisesti kauniita ja toimivia johtuen varhaisoikomisesta – suuri osa on jättänyt oikomishoidon jo vuosia sitten. Osalla on kiinteät kojeet, aktivaattori tai retentiolanka. Leuka kasvaa vielä vuosia.
Etsin kariesta. Se ei koskaan näytä leviävän tasaisesti. Se kohtelee näitä lapsia älyttömän epäreilusti. Yksi oppilas on saanut sitä niin paljon, että tuleva urakka tulee viemään hänen aikaansa monen oppitunnin verran. Osalla kaikki on niin hyvin. Osa kysyy, onko osannut harjata, ja juuri heillä ei ole plakkiakaan. Osa on onnekkaita: ei kariesta, vaikka plakkia on vähän kaikkialla. Heidän kohdalla säästän sanojani, niitä tarvitaan muiden ikätovereiden kanssa.
Muutama nollakuutonen on ollut aina ihan tervehampainen. Nyt on tapahtunut jotakin. Niissä kaikkein takimmaisissa hampaissa on reiät, ennen kuin hampaat ovat edes puhjenneet. Päällä on sellainen tulehtunut ienlepare. Oletko huomannut, että sulla on neljä uutta hammasta? -En. Yksi seiska on niin sökö, että se on paras poistaa. –Älä huoli, sulla on tosi hieno biopankki omasta takaa, sun viisaudenhammas osaa luultavasti kulkeutua tähän tilalle, ja pärjäät hyvin ilmankin.
Mittaan ientaskut, tutkin limakalvot. Nuuskan paikka löytyy ylähuulesta. Lypsän sylkeä parotisrauhasista, katsotaan suunpohja.
Puremalihakset ovat yksittäisillä kovin arat. Nojaatko paljon leukaan oppitunneilla? -Koko ajan. Voin kuvitella, miten tunnilla vaipuu välillä omiin haaveisiin.
Leukanivelten kohdalla kerron, kuinka kauan leuka vielä kasvaa alas ja eteen, profiili muuttuu.
Tehdään sopimuksia, alkavat kovat business negotiationit. Pepsiä ei voi vetää enää entiseen tapaan. Aluksi vaihdetaan Pepsi Maxiin, jossa ei ole sokeria, ja sekin paperipillin läpi. Nollakuutosta hymyilyttää, kun en soimaa, vaan ideoin.
Tehdään lisää sopimuksia. Älä vaihda nuuskaa tupakkaan. Soita mulle, jos et pääse siitä eroon. Pystytkö vaihtamaan chilikuorrutetut pähkinät tavallisiin? Jos meinaat nukahtaa ennen iltaharjausta, laita puhelimeen hälytys sille.
Tehdään myös muunlaisia sopimuksia. Mä lupaan käyttää paikkauskerralla pintapuudutetta. Puudutan tosi hitaasti, ei pitäisi tuntua niin pahalta. Syö hyvin, ennen kuin tulet vastaanotolle, koska puutuneena ei ole hyvä syödä. Harjaa hampaat hyvin siihen saakka, niin mun on helpompi tehdä paikka, kun ikenet ei vuotele verta ja edessä ei ole plakkia.
Tehdään vielä pitkän tähtäimen suunnitelmaa, sellaista henkilökohtaista strategiaa. Mä näytän röntgenkuvista kaikki ne kariesleesioit, joiden uskon pysähtyvän ilman poraa. Kerron, että suussa on käynyt niin jo monessa kohtaa: näkyy tummia kuin tussilla vedettyjä viivoja siellä täällä, ne on pieniä arpia ajalta, kun hampaat olivat puhkeamassa. Tiedonjanoisille lasken, kuinka monta paikkausta elinaikana jää tekemättä, jos 6 reiänalkua pysähtyy itsekseen. Vastaus on paljon enemmän kuin 6, koska paikkojen elinikä on lyhyempi kuin 8-luokkalaisen edessä oleva elämä.
Lopuksi annan mukaan tiedotteen. Tajuan sillä sekunnilla, miten lohduttoman tylsältä ja aikuismaisen kalkkiselta se näyttää. Heilutan paperia tulostimesta sen nostettuani ja pahoittelen, ettei mitään vetävämpää ole tarjolla. -Kauankohan tämän paperin on tarkoitus säilyä tallessa? Nollakuutonen tirskahtaa. Kaikki ohjeet, miten nuori tästä eteenpäin on omillaan, miten suusta pidetään huolta ja milloin seuraava aika tulee itse muistaa varata.
Tajuan, että tämä tiedote mun täytyy uudistaa. Siitä pitää tehdä kiva. Tajuan myös, että sitä ei ole pakko jakaa. Jos hammaslääkärille jää tunne, että nuori on syytä nähdä vielä kahden vuoden päästä, 17-vuotiaana, niin tapahtukoon. Koska 15-vuotiaan elämässä on aika lailla muitakin tärkeitä asioita meneillään kuin hammasplakki ja purulistat.
Minulla sen sijaan on kaikki mahdollisuudet olla nuoresta kiinnostunut vielä kahdenkin vuoden päästä. Lisään hänet recalliin. Jännä nähdä, tunnistanko vielä kahden vuoden päästä.
Tämä vuosi oli paikallismediani, tämän blogin, ensimmäinen toimintavuosi. Miten kummallinen, hieno ja opettavainen 366 päivän matka!
Tammikuussa osallistuin Hammaslääkäristä suulääkäriksi -kurssisarjan kolmanteen osaan, lensin koulutusta varten Helsinkiin. Lentokoneessa kuului huolestuneita ääniä heti koneen laskeuduttua: SE oli nyt Suomessa. Olin päättänyt jättää kentän taakseni niin pian kuin suinkin, ja kävelin puolijuoksua kohti lähijunaa. Sitten sattuma puuttui peliin.
Keskellä lentokentän aulaa törmäsin arvostamaani luennoitsijaan, jota tervehdin (päätös jonka tein aivan kohdalla) ja joka vastasi tervehdykseen pysähtymällä juttelemaan. Meine Güte. Oloni ei ole koskaan ollut yhtä jakomielinen: olin valtavan iloinen kohtaamisesta ja samalla kankeana kauhusta. Näin jutellessamme, kuinka hänen oikean olkansa takana, muutaman metrin päässä parveili iso joukko kaukomailta Suomeen lentäneitä matkustajia. Yksi aivasteli muutaman metrin päässä ja nuokkui väsyneen oloisena korkeaa ikkunalasia vasten. Yritin keskittyä vaihtamaan ajatuksia odonttoloogisista hienoista aiheista samalla kun jalkaterät kääntyivät pakosuuntaan. Arvoisa kollegani, jos luet tämän ja muistat nähneeni silmieni seilaavan tuon tuosta olkasi yli, syyttäkäämme koronaa ja alkushokkiani.
Ehdin lentää alkuvuodesta vielä toisenkin kerran. Lähtöportilla huomasin lääkärikollegan, joka työskenteli SOS Internationalille ja joka saattoi koneeseen potilasta. Kyseessä oli kasvomurtumapotilaan kuljetus jatkohoitoon. Kohtaamisestamme kasvoi pitkä lennon aikainen oppitunti, jossa sain kattavan perehdytyksen ilmailulääketieteeseen ja leuka- ja kasvomurtumapotilaiden siirtolentoihin. Artikkeli kohtaamisesta julkaistiin Hammaslääkärilehdessä. Muuten käsittämättömän hienoa, mutta olin kynätön ja jouduin lainaamaan kirjoitustarvikkeet lapseltani. Tein muistiinpanot ilmailulainsäädännöstä tällä.
Maaliskuussa jokaisen oli tahollaan alettava käsitellä koronaa ja sopeuduttava siihen. Kukin huolestui vuorollaan milloin aerosoleista, milloin veriryhmästään, milloin potilaiden puolesta. Joka päivä tiedonjano oli valtava, jokainen työntekijä auttoi toinen toistaan täydentämään rikkonaista kuvaa. Seurasimme työpaikalla vuoroin jos mitä asiantuntijaa ja opettelimme pukemaan FFP2-maskit kasvoillemme. Oli tunne, että jos jätti yhdenkin kahvitauon väliin, oli heti jäänyt joistain tärkeästä paitsi. Kun tajusi hioa linguaalikaaren renkaat ennen suuhunsementointia purentaan sopivaksi, perusturvallisuus ja hallinnantunne otti vallan.
Huhtikuussa toiminta työpaikallani ajettiin alas, vain kiireetön ja aerosoliton hammashoito jatkui. Monen viikon ajan välttelimme poraa, muutimme unitin asetukset, luovuimme turbiiniporista, kävimme tartunnanjäjityskoulutuksissa ja yritimme keksiä, miten Kofferdam-eristyksen kanssa voi paikata. Kauhoimme kariesta ekskavaattorilla ja huomasimme, että visiiri alkaa puristaa noin tunnin kohdalla. Koululaiset siirtyivät etäopetukseen ja monen talon pihalla näkyi toukokuussa (osin vanhempien avustuksella tehtyjä) ötökkähotelleja.
Kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Lomailin ja kuvasin lumpeita. Heinä- ja elokuun vehreän suven ajan päivystin paljon ja yllätyin suuresta hoidontarpeesta, joka tuntui työteliäinä päivinä. Potilaita oli paljon, kivut olivat suuria ja tulehdukset ärhäköitä. Keväällä perutut kiireettömät vastaanottoajat realisoituivat pieneltä osin päivystyshoidon tarpeena.
Syksyllä jatkuivat jo keväällä aloitetut webinaarit. Koulutuskuluissa säästyi isoja summia ja olin äärettömän onnellinen naputellessani kysymyksiä koulutustilaisuuksien viestiseinille. Koko koulutusvuoden kohokohta oli professori Svante Twetmanin luento Hammaslääkäripäivillä, på svenska. Pitkin syksyä perehdyin Twitterissä erilaisiin kansanterveyden, vaikuttavuuden ja asiakaslähtöisyyden näkökulmiin ja ujutin vähä vähältä omaan potilastyöhön uusia elementtejä, leveämpiä harteita hammaslääkärin professioon. Yhdessä Twetmanin luennon kanssa nämä näkökulmat osoittuivat työn imun ja potilaiden odotusten suhteen erittäin kullanarvoisiksi.
Siivotessani varastoa löysin lastenvaatevalmistajan, tanskalaisen Serendipityn pahvisen tuotelapun vauvanvaatelaatikon pohjalta. Googlatessani sanan merkitystä löysin tieni tieteen sattumanvaraisuuden maailmaan. Kirjoitin aiheesta Hammaslääkärilehteen ja toivoin, että löytäisimme uusia tapoja, työkaluja ja oivalluksia poikkeuksellisen vuoden avulla. Mitä tapahtuu, kun potilaat odottavat jatkoaikaa pidempään kuin koskaan aiemmin?
Loppuvuodesta sementoin lasten pahoin karioituneisiin maitohampaisiin ensimmäiset teräskruunut urallani ja tein muuan pikkupojasta virallisesti Teräsmiehen (tai ainakin näin me sovimme).
2020. Kaksikymmentä tarkoittaa hammaslääketieteessä selvimmin maitohampaistoa, kahtakymmentä maitohammasta, jotka kouluvuosien aikana vaihtuvat vähitellen pysyviin hampaisiin. Se on kehityksen, muutoksen ja väliaikaisuuden tila.
Ensi vuosi, 21, on hammaslääkärin kannalta pysyvän etuhampaan (d.21) vuosi, kuten Hammaslääkäriliiton entinen toiminnanjohtaja, oikomishoidon ehl Matti Pöyry twiitissään mainiosti totesi.
Ehkä se tarkoittaa, että ensi vuonna keksimme jotain hyvin pysyvää ja vakaata. Sellaista joka näkyy maailmalle ensimmäisenä, viestii ja haukkaa, etulinjassa valkoisena loistaen. Se alkaa piparkakkureunaisena ja kuluu ja tasoittuu 365 päivän aikana. Kaikista hampaista juuri d.21 (kuten myös d.11) pyritään säästämään – ja jos se menetetään – korvaamaan.
Huomenna seinäkalenterin 28. päivän kohdalta löytyy merkintä viattomien lasten päivästä. Menin vähän sekaisin kahdessa, joten todettakoon muillekin: se ei ole sama kuin Lapsen oikeuksien päivä, joka pohjautuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Kumpi tahansa päivä sopii fantastisesti lapsen aseman pohdintaan.
Viattomien lasten päivänä kristityt muistavat alle 2-vuotiaita betlehemiläisiä lapsia, jotka Herodes tarinan mukaan surmautti. En tiedä, onko lasten kokonaiskärsimyksen määrä meidän ajassamme suurempi vai pienempi kuin Raamatun raakoina aikoina. Jos vuonna 0 maailman väkiluku oli jotakuinkin 170 miljoonaa ja nyt 7,8 miljardia, veikkaan lasten kaltoinkohtelua olevan ihan tarpeeksi tänäkin päivänä. Koska Suomi ei ole pakolaisleiri Tindoufissa tai slummi Caracasissa, lasten turvattomuutta on vaikeampi nähdä. En ainakaan itse osaa lukea mestarillisella varmuudella nykylasten turvattomuuden paljastavia merkkejä, vaan tarvitsen siihen(kin) koulutusta. Hyvä esimerkki tästä on Katjan tarina.
Yle kertoo 28-vuotiaasta Katja Pääkkösestä, joka sijoitettiin teininä lastenkotiin. Pääkkösen kokemukset lastenkotielämästä ovat valoisia. Hän kiittää suomalaista lastensuojelua ja lastenkotiaan ja lukee niiden ansioksi muun muassa kaksi maisterintutkintoaan. Nykyisin Pääkkönen on ammatiltaan pappi.
Ensimmäistä kertaa Pääkkönen sijoitettiin kiireellisesti 1-vuotiaana. Kouluikäisenä levottomat kotiolot pahenivat muutaman hyvän vuoden jälkeen. Pääkkönen muutti paikasta toiseen äitinsä perässä, eikä kotona ollut turvaa tai tarpeeksi ruokaakaan. Koulussa tyttö sai mainetta ja kunniaa siitä, kuinka hienosti hän hoiti asiansa “kaikesta huolimatta”. Tokariinkin tuli kymppejä.
Jutussa ei mennä yksityiskohtiin, mutta lopulta teini-ikäinen Pääkkönen vietti puoli vuotta ensi- ja turvakodissa Rovaniemellä. 14-vuotiaana hänet sijoitettiin lastenkotiin, josta hän lopulta muutti omilleen.
Miksi kotioloihin ei puututtu jo paljon varhemmin? Pääkkösen mukaan lastensuojelujärjestelmä petti hänen kohdallaan siinä, että äidin levotonta menoa katseltiin liian pitkään.
Hammaslääkärinä olen melko varma siitä, että sormieni läpi on kulkenut tuntematon määrä lapsia, joiden asuinolot ja perhe eivät takaa perusturvallisuutta. Joukossa täytyy olla ainakin yksittäisiä, joiden elämän perusedellytykset ovat akuutissa vaarassa. Uskon, että asioita on jäänyt huomaamatta ja tunnistamatta, varsinkin Katja Pääkkösen kaltaisten lasten kohdalla, jotka vetävät tokariin kymppejä ja ovat itse reippaita, suorastaan kohteliaita ja mukavia.
Ei tarvitse olla Sherlock Holmes tai Neiti Marple äkätäkseen tietynlaisia turvattomia, vaikeita tai kaoottisia kotioloja. Joskus riittää soitto kotiin ja toteamus, ettei hampaan paikkaus onnistu, koska 9-vuotias kertoo nukkuvansa 4 tunnin unia eikä jaksa tässä vieressäni avata lainkaan suutaan.* Aniharvoin mutta sitäkin mieleenpainuvammin tulee vastaan lohduntonta synkkyyttä. Joskus, hyvin harvoin, lapsi laskee alleen ahdistuksissaan. Useimmiten kodin näkee lapsesta. Katjan tapaus kaihertaa mieltäni, koska se ei sovi tähän kuvaan. Kutominen ja kympit sokaisevat avuntarpeen arvioijan.
Ensi vuoden suunnitelmaan on lisättävä vähintään kirja lastensuojelusta ja lasten kaltoinkohtelun havaitsemisesta. Myös niiden kympin tyttöjen ja poikien, jotka tulevat vastaanotolle säntillisesti oikomiskojeet mukanaan ja toivottavat hyvää päivänjatkoa.
29.12.20: juttua editoitu kollegojen kanssa käytyjen kokemustenvaihtojen jälkeen. Poistettu kuvauksena liian epätarkka ja turhan paljon huteja antava lause “Helpointa se on tunnistaa puhkikuluneista vaatteista, ääneen lausutusta köyhyydestä antibioottia määrätessä tai likaisesta päänahasta jossa on verisiä rupia.” ja lisätty *-merkkiin päättyvä lause uutena.
Koronatilanne pahenee Suomessa. Pääkaupunkiseudulle on tänään asetettu uusia, tiukkoja rajoituksia, mutta muuallakin on aivan samanlaiset perusteet varovaisuuteen ja valppauteen, kuten Mika Salminen toteaa Ylen uutisessa:
Kerron nyt, miten pienestä kapasiteetti on kiinni vaikkapa hammashoidossa. Se auttaa ymmärtämään, kuinka pienet marginaalit koronankin kanssa on. Nämä kaksi eivät ole suoraan verrannollisia, mutta esimerkin avulla kapasiteetin konkretia tullee selväksi.
Ajanvarauskirjat
Minun ajanvarauskirjoillani ei ole tällä hetkellä lainkaan vapaata kapasiteettia. Kaikki vastaanottoajat ovat täynnä huhtikuun 2021 puoliväliin saakka lukuun ottamatta päivystystä, joka on lukittu ja puolikiireellisiä aikoja, jotka on varattu esim. leikkauksiin meneville potilaille. Lisäksi on lukittu ajat koululaisten lakisääteisille tarkastuksille ja käynnissä oleville oikomishoidoille.
Teen tällä hetkellä 80 % työaikaa, ja tästä johtuen en esimerkiksi pidä iltapäivällä kahvitaukoa, vaan käytän sen ajan kirjaamiseen. Ruokailuun käytän noin 20 minuuttia, jonka jälkeen kirjaan 10 minuuttia ennen seuraavaa potilasta. Aamupäivällä on yksi noin 10 minuutin tauko, joka kuuluu Lääkärisopimukseen. Jotta siis voisin hoitaa yhden uuden potilaan, jonkun toisen aika täytyisi perua. Näin siis kiireettömässä vastaanottotoiminnassa.
2. Priorisointi
Koronapotilaat vievät resursseja muilta potilailta, joiden hoito ei ole yhtä kiireellistä. Sama tilanne on hammashoidossa. Tänä syksynä ajanvarauskirjaltani on peruttu useita potilaita, joiden ajalle on varattu kiireellisemmin hoitoa tarvitseva potilas. Perusterveiden, oireettomien tai vähäoireisten hoitoja on siirretty kuukausilla eteenpäin. Potilaiden suussa saattaa olla matala, karhealta tuntuva väliaikainen paikka kauemmin kuin heidän kielensä siitä pitää, koska siirretyn ajan ansiosta hoidetaan syöpähoitoihin lähtevä kanssaihminen. (Aikojen perumiset tulee tehdä potilaiden kanssa yhteisymmärryksessä mahdollisuuksien mukaan).
3. Päivän tiivistäminen
Tiivistän joka viikko ajanvarauskirjojani. Esimerkiksi niin, että 45 minuutin tarkastusaika lyhenee 30 minuuttiin ja vapautuneelle 15-minuuttiselle annetaan aika limakalvon koepalaa varten. Tiivistäminen ei toimi koskaan. Se vain tarkoittaa, että ehdin kirjata tarkastuksen löydökset hyvin vasta päivän lopussa ja lähden töistä muutaman minuutin suunniteltua myöhemmin. Kun näin tapahtuu viikottain, kertyy ylityötunteja, jotka on pidettävä pois. Toimenpiteissä tiivistämistä ei voi tehdä. Puutuminen vie oman aikansa, sitä ei voi kiirehtiä puuduttamalla nopeasti. Muovin kovettuminen vie oman aikansa, siitä ei voi lipsua.
4. Potilaiden määrän kasvu
Lukumäärät, joissa potilaiden määrän kasvu tuntuu, ovat lopulta aika pieniä. Viikonloppupäivystyksessä työpäiväni keskimääräinen pituus kaksinkertaistuu jo 2 potilaalla. 4 ekstrapotilaalla viikonloppupäivystysvuoroni pituus kolminkertaistuu ja siinä vaiheessa jo jaksaminen ottaa osumaa.
Toisin sanoen jo 2 potilasta heilauttaa venettä ja tuplaa päivystysvuoron keskimääräisen keston. 73 000 asukkaan maakunnassa hammaslääkäri siis huomaa poikkeuksellisen “ruuhkan” päivystysvuorossaan, kun maakunnan asukkaista
Viikonloppupäivystystä ei ole suunniteltu siihen, että edes 10% maakunnan asukkaista tarvitsisi apua samana lauantaina. Ei edes prosentille (730 asukasta), eikä promillelle (73 asukasta).
Pienet luvut ovat palveluille suuria, ja sen takia koronan leviämistä pitää torjua niin hyvin kuin pystyy. Yhtä kannustettavaa on pitää huolta omista hampaista, sillä hammasharjoja kaupoissa riittää 73 000 maakunnan asukkaalle.
Sain tämän vuoden alussa blogiin viestin. Kirjoittaja kehotti lukemaan uusimman, kolmannen painoksen, Ole Fejerskovin, Edwina Kiddin ja Bente Nyvadin kirjasta Dental Caries – the disease and its clinical management. Kirja, johon en ole koskenut valmistumisen jälkeen, on pistänyt miettimään kariesta uudelleen. Tässä postaussarjassa kirjoitan lukumatkasta ylös ajatuksia – lyhyesti ja ytimekkäästi.
6. lokakuuta 2020
“Montako reikää oli?”
Kun potilas kysyy näin, infektiosairaus ei näyttäydy infektiosairautena vaan jonakin muuna. Yritän kuumeisesti keksiä vertauskuvaa tälle kysymykselle muista sairauksista. Koska jos vastaan aina vain siihen, montako reikää suussa on, karies ei näyttäydy sen enempää minulle kuin potilaallekaan sellaisena infektiosairautena, kuin se Fejerskovin kirjassa kuvataan. Potilas, jolla on 11 alkavaa kariesvaurioita, lähtee vastaanotolta voittajan elkein, ja toinen, jolla on 2 paikattavaa kariesleesiota, tuntee hampaidensa lahoavan ja kysyy, pitäisikö kaikki repiä pois. Amputoidaanko raaja heti, jos siinä on kerran kynsien sieni-infektio?
Syy yleiselle kysymykselle löytyy kirjan esipuheesta. Vaikka 1900-luvun puolivälissä ajateltiin jo, että hammaslääketiede on biolääketieteellinen erikoisala, samanaikainen nopeakierroksisten porien kehitys vei huomiota pois karieksesta infektiosairautena. Karieksesta tuli “reikä”. Aivan kuten norosta olisi tullut “montako ämpärillistä” tai streptokokkiangiinasta “montako kipeää nielaisua” – mekaanisia tapahtumia ilman itse sairauden hahmottamista. On paljon potilaita, jotka eivät edes tunnista sanaa karies (eivätkä sen kummemmin sanaa hammasmätä, koska sitä ei enää juurikaan käytetä). Niin kävi, kuten Fejerskov kumppaneineen kirjoittaa, että syntyi automaattinen reaktio: karies > “drill and fill”.
Kirjan esipuhe herättelee. Se on vain kolmen sivun mittainen, mutta se on lähtökohta terveyskeskushammashoitolan merkittävimmälle työllistäjälle – hammaskariekselle. Käytämme siihen työajastamme 60 prosenttia.
Matka karieksen perässä, sen varjoja, muotoja ja tuntumaa seuraten, jatkukoon kirjan matkassa.
On tullut aika tallentaa yksi työpäivä tästä hullusta, erikoisesta vuodesta. Pidin kirjaa yhden työpäivän ajan siitä, mitä tein, koin ja mitä jätin tekemättä.
AAMU
Aloitan aamun manuaalisesti. Hivelen pihalle istuttamaani riipparaitaa, sen samettisia lehtiä. Se kasvaa kauniisti, runsaana ja niin levollisena. Sen alaspäin riippuvat oksat maadoittavat mielen. Vieressä kasvaa atsalea, villimpi ja virkeämmän näköinen pieni pensas, joka on pudottanut purppuranpunaiset kukkansa.
Lähden töihin.
Yle Puheesta kuuluu tähän aikaan aamusta Puheen aamu. Anna Cadia, Juhani Kenttämaa ja Alina Kulo puhuvat influenssarokotteesta ja miettivät, kannattaisiko se ottaa. Itse en kysymystä pohdi, koska otan rokotteen marraskuun tienoilla joka tapauksessa. Sen sijaan pohdin, miltä Kulo, Cadia ja Kenttämaa näyttävät. En ole koskaan selvittänyt. Googletan heidät. Ui jui jui! Maailmani läikähtää. En olisi ikinä arvannut. Cadia näyttää tuolta! Kenttämaa tuolta! Ja Kulo tältä!
Auton tuulilasi alkaa olla täynnä pieniä kiveniskemiä, aivan pienenpieniä. Ne tervehtivät aamuauringossa vastavalossa räikeästi. Vielä ei liikenneturvallisuus vaarannut, mutta lasi on vaihdettava.
Laitan maskin heti, kun saavun työhuoneeseen. Meitä on ohjeistettu pitämään maskia koko työpäivän ajan. On outoa nähdä kollegat ja muu henkilökunta maskit kasvoilla jatkuvasti. Käytän takaraivolle solmittavia nauhamaskeja. Tavallisissa olosuhteissa en jaksaisi niitä, mutta nauhoja lukuun ottamatta näiden tuntuma iholla on paras. Nauhamaskit on tehty Euroopassa ja ne tuoksuvat raikkaalle.
Avaan vastaanoton koneen. Uusi kone on nopea, saan kaiken tehtyä siihen tahtiin kuin haluan. Mietin Navalnyin myrkytystä ja nyky-Venäjää ja muistelen, millä aksentilla Angela Merkel puhuu. Potilastietojärjestelmä ei ole kaatunut viikkoihin, ehkä kuukausiin.
Jatkan toisaalla tehdyn hammastarkastuksen kokonaishoitoa. Teen muutoksia hoitosuunnitelmaan ja jätän monta suunniteltua toimenpidettä tekemättä, koska käsitykseni korjaavan karieshoidon tarpeesta eroaa. Hampaat korjaavat omat vaurionsa tässä laajuudessa, minun ei pidä puuttua tähän poralla vain siksi että jokin pinta on vähän ruskea. Potilas saa nauttia hyväkuntoisista hampaistaan vuosia, kunhan mitään radikaalia ei tapahdu, suu ei kuivu tai hän ei dementoidu. Kiitän potilasta kotona tekemästään työstä.
Tapaan vastaanotolla pelkopotilaan. Suunnittelemme tulevaa toimenpidettä, joka vaatii onnistuakseen sedaatiota. Maski on vihoviimeinen apu tässä kohtaamisessa. Juuri tämän takia laitoin aamulla ripsiväriä – on edes jotain jolla kasvot selkeytyvät näkyviltä osin. Häiritsee hirveästi, kun on tämä maskipakko. Se antaa nyt kovin kylmän ja kovan vaikutelman. Sovimme jatkoajan hyvin nopealla aikataululla, koska asialla on kiire. Kiire siksi että muuten leukojen kasvu romuttaa suunnitelman, ja siksi, koska mahdolliset uudet koronarajoitukset voivat pamahtaa niskaan koska tahansa. Tällekään potilaalle ei periaatteessa löydy vapaata vastaanottoaikaa kuin vasta maaliskuulta. Etsin vapaan ajan aikaiselta aamulta, jotta sedaatio sujuu turvallisesti ja perun toisen potilaan. Peruttu potilas ottaa asian superhyvin, ja järjestän hänelle uuden ajan vielä parempaan ajankohtaan.
Oikomiskontrolli, jossa kaikki mallillaan. Tässä perheessä on jotain upeaa, mitä en ensin osaa sanoittaa. Sitten tajuan, mistä on kyse: siitä, että he tajuavat mistä on kyse. Oikomishoito ei ole koskaan pakollista. Se on vapaaehtoista, yhteiskunnan lapsille mahdollistama hoito. Se on lahja, jonka voi ottaa vastaan, jos siihen on valmis ja motivoitunut. Perhe tulee käynneille mielellään, koska he tietävät, mikä kaiken vaivannäön tarkoitus on. Tällä kertaa ei tehdä mitään. Odotetaan oikeaa hetkeä, hampaiston kehitysvaihetta, jolloin koko työkalupakki kaivetaan esille ja ryhdytään töihin: kiinteät kojeet, päheät braketit, sateenkaaren väriset kumiligatuurat, nuoren valtaisan kasvuspurtin hyödyntävä aktivaattori ja II-luokan vedot.
On lounastauon aika.
Syön koronan hiljentämällä lounasravintolan terassilla yksin. Aurinko lämmittää, keitto on maukasta, ihmisiä ajaa maskit kasvoilla terveyskeskuksen parkkialueelle. Infektiopuolella otetaan näytteitä, ohi kävellessä kantautuu korviin lapsen itkua.
ILTAPÄIVÄ
Nuori vastaanotolla. Jatkan taas toisaalla aloitettua hoitoa. Paikkaan hampaan, mutta pidättäydyn toisen hampaan poraamisesta. Tämän suun tarina voi kääntyä kahteen päinvastaiseen suuntaan. Voi olla, että seuraavien vuosien aikana suun kunto romahtaa ja hampaisiin viedään kapseleittain yhdistelmämuovia – kunnes samat täytteet vuosien päästä lohkeilevat, vuotavat ja rikkoutuvat. Puhelen nuorelle pitkään tästä hauraan tärkeästä mahdollisuudesta, joka hänen käsissään on: fluorihammastahnaa on käytettävä, hampaat on harjattava ja välit saatavat pidettyä puhtaina. Karies voi pysähtyä, pinnat voivat korjaantua ja kovettua. Sokeria ei voi nyt vetää naamaan jatkuvasti, limsoja ei voi siemailla koko ajan. Suu ei kestä, kiille ei kestä, fissuurat eivät pidättele. Nyt kytee kymmenessä kohtaa, palo on saatava sammumaan heti.
Kaimojen luvatussa maakunnassa kaksi ihmistä nousee samalla nimenhuudolla. Ei hätää, protokolla on aina sama, aivan kaikille (paitsi omille lapsilleni): osoite, henkilötunnus. Aina. Potilas, se osoitteella ja henkilötunnuksella oikeaksi todettu, tulee vastaanotolle hampaan takia. Minä sen sijaan en ole hampaasta juuri nyt erityisen kiinnostunut vaan limakalvosta, joka ei ole terve. Tutkin heti.
Tänään kuluu kauheasti Betadinea. Pursk pursk. Sakean ruskea liuos tehoaa vaipallisiin viruksiin, jollainen SARS-CoV2 on. Povidonipurskutteesta tulee tällä vauhdilla lasten ja nuorten uusi sukupolvikokemus ohi aiemman hammashoitolan tyyppituoksun, neilikkaöljyn eli eugenolin.
–Onko tää pahaa? Miltä se maistuu? lapset kysyvät. Ovat urheita, kun purskuttelevat.
–Tällähän minä hevosen kavioita olen puhdistanut, hymähtävät ratsastajat.
Kaikki ymmärtävät, tänäänkin.
On hoitajavajetta. Tiukka linja pienestäkin flunssanpoikasesta vie työkavereita sairaslomalle odottamana koronatestitulosta. Olen osan päivästä ilman hoitajaa, ja ajan peruneiden potilaiden tilalle ei oteta uusia.
Teen kirjallisia töitä: Ilmoitan koepalavastauksen (se ei ollut syöpää eikä esiastetta). Laitan eteenpäin sieniviljelyn (suulaki oli kirkuvan punainen). Soitan Ouluun ja tilaan Michelin-liuosta sisältävän näyteputken tulevaa immunifluoresenssitutkimusta varten. Kun rakkulat nousevat, olemme valmiina putkinemme ja labra pääsee työstämään neljä vasta-ainetutkimusta. Pian pääsen poissulkemaan immunologisen rakkulataudin.
Tässä vaiheessa päivän pitäisi päättyä, mutta se ei päätykään. Päivystävä sairaanhoitaja soittaa. Luoja että puhelin soikin kovaa keraamisessa, pöydällä olevassa purnukassa. Virka-ajan päivystys on päättynyt, ja ilta-ajan taustapäivystys alkamassa. Aina ei tarvitse lähteä ja puhelinneuvonta riittää, mutta tänään on lähdettävä. Pakkaan luupit, työvaatteet, kengät, kulkukortin ja lupaan olla paikalla 40 minuutissa.
Ajan kodin ohi, pois kunnasta naapurikaupunkiin, sen liikennevaloihin. Uusi, kaunis sairaala rakentuu yhä. Etuovella tasainen, matala piippausääni ohjaa näkövammaisia oikealle ovelle. Kiirehdin aulaan, jossa leijuu vastaleivotun pullan tuoksu, vaikka kahvio on jo kiinni. Hoitaja on saapunut, huone on valmiina. Otamme hätään joutuneen potilaan huoneeseen. Taas purskutellaan, riisutaan ja puetaan maskeja. Tämä visiiri puristaa eri kohdasta kuin oman työpaikan visiiri, ihanaa.
Olen vihdoin valmis. Astun aurinkoiseen ulkoilmaan. Ajan kotiin, en kestä enää melusaastetta enkä radion ääntä, vaan ajan hiljaisuudessa. Mietin Navalnya ja sitä millainen spesialiteetti toksikologia on Berliinin huippusairaalassa. Työvuoroni jatkuu varallaolona iltayhdeksään. Puheluita voi vielä tulla. Pysyttelen kotosalla, uimahalliin en voi mennä mutta lähes kaikkea muuta voin puuhastella.
Olen rakastunut tähän työpäivään, sen merkityksellisyyteen ja ihmisiin, joita olen saanut kohdata.
Hammaslääkärin työpäivä lukuina:
pidättäytyminen 8 (kahdeksasta!) aiemmin suunnitellusta toimenpiteestä uusimman tieteellisen näytön vuoksi
3 (kolme) aiemmin suunnittelematonta ylimääräistä toimenpidettä/tutkimusta uusimman tieteellisen näytön vuoksi
keskimääräistä vähemmän korjaavaa karieshoitoa ja enemmän karieksen riskitekijöiden minimointia, gerodontologiaa ja Leeway-tilan hyödyntämistä. Tämän takia päivä tuntui lääketieteellisesti onnistuneelta, samalla, kun toimenpidemäärät hieman laskivat.
yksi akuuttihälytys, joka johti päivystykselliseen lähtöön keskussairaalalle
tavoitteena oli kohdentaa päivän resursseja niitä eniten tarvitseville, perussairaille ja riskiryhmäläisille. Haluna oli myös antaa kiitosta niille, joilla suun terveys on omin toimin kunnossa vuosiksi eteenpäin.
Sähköhammasharjan pärinä kuulosti tavallisen lupaavalta. Sitten selvisi, ettei suussa oikeasti tapahtunut mitään. Hammaslääkäriäidin kauhun hetket saivat lopulta onnellisen päätöksen.
Eräänä kesäiltana sattui jännittävästi. Päätin sittenkin vielä harjata lapsen hampaat. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka hän osaa itsekin. Otettiin sähköhammasharja esille ja ryhdyttiin illan kaksiminuuttiseen rutiiniin. Oli hankittu aivan hiljattain uudet harjaspäätkin.
Äänestä vaaraa ei voinut mitenkään päätellä – harjasta kuului tuttu pärinä. Leukaluusta sormiin välittyi myös tuttu tärinä, joka sähkiksestä lähtee. Oral-B:n Vitality Kids -harjan moottori tuottaa 7600 liikettä minuutissa. Se on lähinnä maitohampaille suunnattu harjamalli, ja ihan pätevä vielä alakouluikäiselle lapselle. Tyyppi, joka harjaa sillä mielellään jopa neljä minuuttia, on saanut ienrajat aina puhtaaksi.
Mutta ei tällä kertaa. Kun suuhun katsoi tarkemmin, sen huomasi silmillä: Tämä kivanvärinen, päheä harjaspää ei pyörinytkään. Ei yhtään. Harja, jonka tuli tehdä edestakaista liikettä, tyytyi värisemään paikallaan.
Se värinä ei riittäisi poistamaan plakkia pätkän vertaa. Mutta miksi pää ei pyörinyt?
Ei sittenkään hyvät yhdessä.
Olin ostellut kaikenlaisia päitä lasten Oral-B -sähköhammasharjan jatkeeksi: Lidlin Dentaluxia, Oral-B:n lasten harjaspäitä ja aikuisten pehmeitä malleja. Monet eri valmistajat tekevät Oral-B:n harjoihin yhteensopivia päitä, ja nyt olin tykästynyt Pepsodentin uusiin päihin. Ne tulivat markkinoille hiljattain 3 erilaisen harjaspään valikoimalla ja ovat Oral-B-yhteensopivia.
Mutta jostain syystä Complete Care -harjaspäät eivät pyöri tässä lasten hammasharjassa. Isohkoa harjaspäätä ei lasten harja jaksakaan pyörittää, vaan pehmytkudoksiin osuessaan pää pysähtyy. Heti. Oitis. Samoin harjaspää pysähtyy heti, jos harjaa painaa vähänkään liian kovaa – siis vaikka ulottuakseen harjaamaan takahampaita.
Tämä oli kohtalaisen säikäyttävää. Huomata, että tällä menolla lapsen hampaisto olisi murentunut ja mädäntynyt viikoissa ja olisin joutunut valmistamaan sille tekarit lapsi olisi kitkutellut viikkokausia.
Oli tullut selväksi, että lapsi oli kasvanut ulos maitohammasvaiheen sähkäristä. Hän tarvitsi paremman, tehokkaamman ja isomman moottorin ihan siksi, että harjaspää tarvitsi sellaisen pyöriäkseen. Ei vielä mopo- eikä ajokorttia, mutta paremmat tehot kylpyhuoneeseen.
Niinpä päivitimme sähköhammasharjan tehokkaampaan, latasimme akun täyteen ja annoimme uuden mahdollisuuden Pepsodentin uusille vaihtopäille. Hammaslääkäriäiti muisti taas, että lapsen kasvaessa on ostettava paitsi isommat kengät myös tehokkaampia sähköhammasharjoja.
Opetus: jos mietit, osaako tai pystyykö lapsesi harjaamaan hampaansa, vastaus löytyy vain ja ainoastaan suusta. Ei harjauksen äänestä, hammasharjan pärinästä, fluoriroiskeista vessan peilissä tai harjaamiseen käytetystä ajasta.
HLL Anni Temonen 