Olen soittanut kerran työpäivän aikana Kotimaisten kielten keskukseen. Sellainenkin voi kuulua hammaslääkärin työpäivään.
Sinä keväänä olimme saamassa uuden potilastietojärjestelmän. Kuuluin pilottiversion testausryhmään. Tarkoitus oli etsiä tietojärjestelmästä kaikki mahdolliset virheet, bugit ja kehityskohteet, joita silmä vain kykeni havaitsemaan. Monen muun asian ohessa kiinnitin huomiota siihen, että muuan käsite vaikutti väärältä. Kyseessä oli koodin selite, jota käytimme silloin, kun potilas ei saapunut varatulle vastaanottoajalle. Tietojärjestelmässä se oli nimeltään peruuttamaton poisjäänti.
Termi särähti kielikorvaani. Oma sanantajuni sanoi, että jos potilas ei saavu hammashoitolaan sovittuna aikana, hän saa aikaan perumattoman poisjäännin. Hän ei siis peru aikaansa etukäteen, vaan odotamme häntä. Perumaton poisjäänti aiheuttaa tyhjäkäyntiä, ja joku muu potilas olisi mielihyvin tullut vapautuneelle ajalle. Siksi perumattomasta poisjäännistä eli käyttämättömästä vastaanottoajasta lähtee sakkomaksu.
Aloin makustella näitä kahta sanaa. Tulin siihen tulokseen, että peruuttamaton poisjäänti kuulosti jotenkin epätarkalta tähän tarkoitukseen. Perumaton olisi parempi.
Mikä sitten olisi peruuttamaton poisjäänti?
Näillä kahdella sanalla on sävyero.
Peruuttamaton poisjäänti olisi lopullinen tapahtuma. Potilas ei tulisi vastaanotolle, eikä poisjääntiä voisi muuksi muuttaa. Hän ei tulisi sinne edes myöhässä, hän ei tulisi ollenkaan. Päivä jatkaisi kulkuaan, seuraava potilas otettaisiin tuoliin. Aivan samaan tapaan, kuin jos olisi tapahtunut “jotain peruuttamatonta” – tällä sanaparilla Google antaa 11800 osumaa. “Jotain perumatonta” antaa vain 6 osumaa.
Perumaton poisjäänti on hieman eri asia. Siinä ilmaistaan, mitä on jäänyt tekemättä, sen sijaan, että kuvattaisiin, mitä on jäänyt tapahtumatta. Perumaton poisjäänti tarkoittaa, että potilas ei peru aikaansa etukäteen.
Koska uusi potilastietojärjestelmä oli tulossa käyttöömme, soitin termistä Kotukseen, kotimaisten kielten keskukseen. Siellä vastasi rauhallinen naishenkilö, joka makusteli puhelimessa näitä kahta tarjoamaani sanaa. (Hänen päivätyönsä vaikutti maailman siisteimmältä: odottaa puheluita suomenkielen sanoista ja sitten mutustella ja makustella niitä puhelimessa kuin valiten, kumpi on herkumpi, vanilja vai suklaa). Kumpi niistä olisi oikein?
Nainen päätyi siihen, että molemmat ovat periaatteessa käyttökelpoisia. Peruminen ja peruuttaminen ovat lähes synonyymejä, mutta eivät aivan. Auton voi peruuttaa parkkiruutuun, mutta autoa ei voi perua parkkiruutuun. Sen sijaan autokaupat voi perua ja peruuttaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten peruuttaminen oli se virallinen muoto, ja perua-sanaa pidettiin puhekielisenä. Itse en peruuta kuin autoja. Perun sanani, kaupat tai aikeeni, mutta osa ihmisistä peruuttaa lehtitilauksen, matkasuunnitelman ja auton. Se on ihan ookoo ja hyvää suomea.
Kumpaa potilastietojärjestelmässä siis tulisi käyttää? Puhelimessa sanoja maistellut nainen totesi molempien olevan käyttökelpoisia. Myöhemmin Kotuksen sivuille on tullut aiheesta ihan oma artikkelinsakin. Siinä todetaan:
“Koska potilastietojärjestelmässä ei tarkoiteta ’lopullista poisjääntiä’ vaan ’poisjääntiä, jota asiakas ei ole perunut’, yksiselitteisempi on ilmaus perumaton poisjäänti.”
Asia ratkesi. Molemmat ovat oikein, mutta perumaton on näistä yksiselitteisempi.
Miten kävi potilastietojärjestelmällemme?
Vanha termi jäi käyttöön. Se oli koodattu jonnekin syvempiin kerroksiin, joita oli vaikea muuttaa. Peruuttamaton poisjäänti jäi elämään ja taitaapa näkyä myös potilaiden saamissa sakkomaksukirjeissä (joita onneksi täytyy lähettää hyvin harvoin).
Mutta totta toinen puoli. Jos potilas viime hetkellä muistaa hammaslääkäriaikansa ja ryntää kovasti myöhässä paikalle, peruuttamaton kohtalo on jo pistänyt sormensa peliin. Seuraava potilas on jo kutsuttu tuoliin. Niin tiivis on terveyskeskuksen tahti.
Kun lapsi kasvaa niin isoksi, ettei hampaiden harjaamisessa avustaminen enää tunnu soveliaalta, on plakkiväritabletti vanhemman paras liittolainen.
Kun olin kandi, opetushammashoitolassa oli yksi kliininen opettaja, jonka sanat jäivät ikuisiksi ajoiksi mieleeni: “Tyttöä avustin harjaamisessa 9-vuotiaaksi, tätä meidän 11-vuotiasta poikaa autan vielä, ihan pian silläkin lähtee sujumaan.” Jostain syystä muistan tämän aina: lapsen hampaiden harjaamisessa on autettava tarvittaessa pitkään, paljon pidempään kuin olin maallikkona kuvitellut. Myöhempi kokemus työelämässä on osoittanut, että tämä on totta. On lapsia, jotka harjaavat tosi hyvin, mutta on monia, joita vanhemman pitäisi vielä auttaa.
Tärkein oppi kollegaltani oli se, että niin kauan, kuin lapsi ei itse saa hampaita puhtaaksi, vanhemman tulee auttaa, ihan omin käsin ja konkreettisesti. Se ikä, mihin asti niin on joskus tehtävä, on yllättävän korkea. Jos ekaluokkalainen ei saa hampaita itse puhtaaksi, autetaan. Jos tokaluokkainen tarvitsee apua, autetaan. Jos kolmasluokkalaisella ienrajat ovat harjauksen jäljiltä plakkiset, vieläkin autetaan.
Mutta sitten tulee aika, kun molemmat osapuolet huomaavat, että kasvu on ajanut käytännön ohi. Lapsi alkaa olla liian iso autettavaksi – ei tietenkään fyysisesti (olen itse seissyt jakkaralla, jos ei muuten yllä), vaan ihmisenä, joka haluaa yksityisyyttä ja autonomiaa. Niin sen kuuluu mennäkin. Mutta. Mutta niin mitä?
Sitä, että sen esiteini-ikäisen lapsen suu ei ole aivan parhaimmillaan, kun itsenäinen harjaaminen alkaa. 10-12-vuotiaan lapsen suu ei ole ensinnäkään rauhallinen ja muuttumaton tuttu hammastarha, vaan villi, kipeä ja teknisesti hankala villiintynyt puutarha. Toisen vaihduntavaiheen aikana sinne aivan suuontelon perälle puhkeavat seiskat, tooosi taakse. Hammaskaaren keskivaiheille puhkeavat neloset, kolmoset ja viitoset ja niiden välissä keikkuvat ikenessä kiinni isokokoiset maitoposkihampaiden kruunut juurettomina. Ei ole ihan kaikkein helpointa saada puhdasta jälkeä – yritäpä aikuinen imuroida olkkari ilman, että nostelet legot ensin lattialta koriin. Monella esiteinillä on kaiken lisäksi suussa oikomiskojeita, joiden ympäriltä onnistunut harjaaminen vaatii kädellistä näppäryyttä ja aikaa.
Tämän takia rakastan plakkiväritabletteja.
Plakkiväritabletin idea on yksinkertainen: pieni aniliininpunainen tabletti pureskellaan suussa minuutin ajan, ylimäärät sylkäistään pärskimättä juoksevan veden alla lavuaariin (jotta itse lavuaari ei värjäydy pinttyen) ja suu huuhdellaan vedellä. Sitten kaikki se plakki, joka on värjäytynyt kirkkaan aniliininpunaiseksi, harjataan ja langataan pois. Homma tulee väkisinkin tehtyä hyvin, niin häiritsevä väri on.
Rakastan sitä henkistä siimaa, minkä plakkiväritabletti suo esiteinin vanhemmalle.
Lapsi voi tarkistaa harjaustuloksen ihan itse, privaatisti.
Vanhempi voi pysytellä hommassa taka-alalla. Riittää, kun kehottaa pureskelemaan tabletin ennen harjaamista.
Väri ohjaa harjaamaan oikeista kohdin.
Omakohtainen kokemukseni on, että tabletin puolikas riittää vallan hyvin yhteen tarkistuspesuun. Tabletteja voi ostaa apteekeista ja pyydettäessä näytteeksi suuhygienisteiltä ja hammaslääkäriltä, jos heillä niitä sillä hetkellä on.
Näen paljon unia ja muistan ne herättyäni. Viimeöisessä unessa elämääni tuli Mari, täydellinen erikoishammaslääkäri.
Mari oli noin 40-vuotias solakka, pieni nainen. Hänellä oli vaaleat, lyhyet hiukset, siniset silmät ja suora ryhti. Hän oli harrastanut musiikkia ja johtanut puhallinorkesteria vuosien ajan, mikä näkyi myös kykynä ottaa tila haltuun hammashoitolassamme. Puhuessaan hammashoidosta hän käytti paljon käsiään kapellimestarin tapaan.
Mari oli valittu erikoishammaslääkäriksi hammashoitolaamme toisen lääkärin paikkakunnalta muuton vuoksi. Molemmat olivat taitavia tekijöitä, mutta Marin metodit olivat aivan uudenlaisia.
Suurin asia Marin saapumisessa oli perehdytyskansio. Hän oli laatinut paperisen oppaan, josta ilmenivät hänen toimintansa periaatteet, vastaanoton tietyt rutiinit ja asiat, jotka olivat välttämättömiä. Ohjeet olivat hyvin yksityiskohtaisia.
Marin perehdytyskansiossa oli muun muassa tarkoin kuvattu, millä tavalla tehoimua tuli käyttää hoitotilanteessa, jotta siitä saatiin paras hyöty. Imurin asento hoitajan kädessä oli osoitettu havainnollisin kuvin. Syljen ja imun aiheuttamat pyörteet oli mahdollista saada kiinni tietystä kulmasta siten, ettei aerosoleja muodostunut lainkaan. Lisäksi oli kerrottu, mihin asioihin erityisesti oikomiskojeissa tuli kiinnittää huomiota: miten tarkistettiin torkkivarret, linguaalikaaren istuvuus ja niskavedon ulkoaisojen asento. Kaikista oli havainnolliset piirrokset.
Tässä vaiheessa unta selvisi, että Mari oli jonkinlainen hybridi-erikoishammaslääkäri: hänen erikoisalansa oli jotakin ortodontian (oikomishoidon) ja kariologian ja hampaiston kehitysopin väliltä. Hän vastaisi oikomishoidon suunnitelmista, mutta myös nuorten aikuisten hampaiden kovakudoshäiriöiden diagnostiikasta ja hoidosta.
Hän kertoi, että jatkossa tulisimme puuttumaan juuri tämän paikkakunnan potilaiden erityispiirteisiin. Paikkakunnalla sijaitsevan urheiluopiston vuoksi meillä oli erityisen suuri joukko nuoria urheilijoita, joiden hampaissa on todettavissa kiilteen harvinaista makroflagella/isosiimamuodostusta (jep, tässä vaiheessa uni ei enää pysynyt todellisuudessa). Emme olleet koskaan diagnosoineet moista.
Mari saapui työhön uusimpien tieteellisten löydösten kera, ja kertoi, että jatkossa pystyisimme seulomaan paikkakunnalta ne potilaat, joiden hampaissa olisi geneettisesti riski kehittää makroflagella- eli isosiimamuodostusta. Tämä hampaiden flagellamuodostus oli patologista sikäli, että se aiheutti kieleen ja limakalvoille kipeitä haavaumia ja tulehdusriskin: flagellat olivat noin 0,5-1,5 mm mittaisia teräviä hapsuja erityisesti etuhampaiden inkisaalikärjissä ja premolareissa. Ne ilmaantuivat nuorille aikuisille pysyviin hampaisiin ja löytyivät helposti sondilla ja magentanvärisellä indikaattorilla. Taipumus kehittää makroflagelloja selviäisi seulomalla potilaiden syljestä neljää erilaista proteiinia: makrodyneiiniä, pseudolistiiniä, vankosalfiinia ja kurkuiinia.
Rakastin tapaa, jolla Mari opasti meitä tämän uuden seulonnan käyttöön. Ihailin sitä, kuinka valmiiksi hän oli miettinyt oman erikoisalansa – tai sen hybridierikoisalan – asiat ja kuinka hän sitoutti meidät perushammaslääkärit työn ääreen.
Uni loppui siinä vaiheessa, kun innostuksesta huokaillen kuuntelin kollegoideni kanssa Marin puhetta ja selailin hänen tarjoamaansa perehdytyskansiota. – Vitsit miten upea vuosi tämän erikoishammaslääkärin kanssa onkaan luvassa, ajattelin juuri ennen heräämistäni.
Herättyäni olin aika varma siitä, mitä uni oli yrittänyt sanoa. Minulla on tapana nähdä unissa kaikenlaisia ns. täydellisiä ratkaisuja: täydellisiä matematiikan oppikirjoja, täydellisiä metodeja oppia lentämään ja näköjään täydellisiä erikoishammaslääkäreitä. Tietenkään sellaisia ei ole, mutta uni tarjosin kuitenkin monta käyttökelpoista ajatusta:
Hyvin viestivä erikoishammaslääkäri on tk-hammaslääkärille fantastinen voimavara. Kun yhteistyö sujuu hyvin, työn laatu, sen ajantasaisuus ja oikea-aikaisuus paranee valtavasti. Erikoishammaslääkäreiden apua kannattaa pyytää paljon nykyistä useammin. Kehtaa soittaa, kehtaa kysyä, konsultoi, konsultoi ja konsultoi.
Erikoishammaslääkäri on yliopistovuosien jälkeen tärkeä kouluttaja. Kun hammaslääkis on ohitse, juuri erikoishammaslääkäreiltä on mahdollista saada viikottain, jopa päivittäin uutta tietoa ja osaamista.
Erikoishammaslääkärien kanssa kannattaa miettiä oman väestöpohjan hoidon tarve: onko jossain alihoitoa, onko joitakin ryhmiä syytä seuloa tarkemmin ja voivatko jotkut odottaa? Ketkä ovat riskiryhmää, ja miten heidän kanssaan tulee toimia? Alihoitoa ja -diagnostiikkaa ei saisi päästä tapahtumaan, ja toisaalta julkisella puolen on valvottava, että hoito on vaikuttavaa.
Unelmieni erikoishammaslääkäri avaa toimintansa periaatteita ja kertoo, miksi asioita on tehtävä tietyllä tavalla.
Oi Mari minkä teit. Olin vähän huolissani tulevasta ruuhkaisesta syksystä. En ole enää. Alitajunnassani olet yhä ihka oikea tyyppi, joka saapuu syksyllä, opettaa seulomaan urheilijoista ihmeellisiä, satumaisen kiehtovia kiilteen värekarvapatologioita ja me kaikki olemme ihan lääpällämme sinuun.
Kuinka kauas pitää lähteä irtautuakseen töistä? Meillä on yksi Suomen kauneimmista hiekkarannoista, ihan riittävästi kirsikoita ja aurinkoa, voisiko vain jäädä? Kyllä voi. Ammatillinen rooli taipuu nykyään hyvin vapaa-aikaan potilaiden keskellä, sillä potilas-lääkärisuhdetta varjellaan vastaanotolla niin paljon, että homma toimii myös vapaalla. Sen ansiosta on mahdollista jäädä, olla ja rentoutua, potilaiden ympäröimänäkin.
Hampaiden juuret on joskus uskomattomia, mutta mänty on vielä käsittämättömämpi!
Kesäloman alettua olen pysynyt tiiviisti oman maakunnan sisällä. Käynyt torilla jäätelöllä, kävelyllä hiekkaharjulla ja kuvaamassa lumpeita muutaman kilometrin päässä kotoa. Olen ollut töissä asuinkunnassa jo niin pitkään, että minne menenkin, olen yleensä potilaiden ympäröimä. Todennäköisesti olen sitä vielä useammin kuin huomaankaan, sillä terveyskeskuksen potilasvirrasta kaikki eivät jää mieleen (eikä ole tarvekaan, sillä asiat on kirjattava, ei muistettava).
Jos olisin lääkärinä isossa kaupungissa tai kulkisin töihin toiselle paikkakunnalle, en välttämättä kohtaisi potilaita vapaa-ajalla. Nyt niin tapahtuu joka päivä: kaupassa, harrastuksissa, naapurustossa, ulkoillessa ja missäpä muuallakaan kuin suklaaostoksilla.
Minulle tässä ei ole ollut mitään hankalaa. Olen saanut aina tehdä ostokset rauhassa, eikä kukaan ole koskaan pyrkinyt vastaanotolle tiedustelemalla vapaita aikoja uimarannan pukukopin seinän läpi. Ja hyvin on kai mennyt myös toisinpäin: en ole ainakaan havainnut, että kukaan olisi jättänyt perjantain herkkuja ostamatta tai uimahallin kahvion korvapuusteja syömättä sen tähden, että näköaivokuori varoittaa lähestyvästä hammaslääkäristä.
Sitkeä hiirenvirnaOksat suuntautuvat kohti etelää ja valoa.
Potilaiden ympäröimänäon tilaa hengittää, kun asian huomioi jo vastaanotolla. Ammattiini kuuluu terveyskäyttäytymisen kartoittaminen ja toisinaan myös riskeistä kertominen, ja joskus on puututtava, kyseltävä ja kehotettavakin (kiitos muutaman velvoittavan lakipykälän). Ne tapahtuvat työpaikalla, potilaan varattua vastaanotolle ajan. Siihen puuttuminen sitten jääkin. Saatan tänään kehottaa potilasta välttämään happamia juomia hammaseroosion pysäyttämiseksi, mutta seuraavana päivänä jonottaa lämmintä mehua hiihtoladun varressa hänen tarjoilemastaan mehutonkasta. Tällaisen liukuman ammatista yksityishenkilöksi mahdollistaa se, miten asiat vastaanotolla kerrotaan. On helppo lusikoida jäätelöä kaikkine strösseleineen, kun ote vastaanotolla ei ole autoritäärinen.
Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joka haluaa olla puuttumatta jo muutenkin lähtökohtaisesti hyvään tilanteeseen. Otteeni potilastyössä onkin nykyään enemmänkin toteava, ehdottava ja hyvää löytävä kuin napakka valistaja. Ajattelen neuvoista jotakuinkin samaan tapaan kuin COO, liikkeenjohdon konsultti ja blogisti Hanne Kettunenpostauksessaan.
Mietin tarkkaan, mikä on lisähyöty siitä, että neuvon hiomaan jo hyvää tilannetta vielä paremmaksi.
Onko puuttuminen tarkoituksenmukaista ja vaikuttavaa, vai onko seurauksena riittämättömyyden tunteita ja turhautumista? Erityisesti terveyskeskuksessa tiedetään, että muun muassa ennaltaehkäisevää hoitoa kohdistetaan aikuisväestöön 5-kertaa enemmän heille, jotka eivät sitä tarvitse, kuin heille, jotka siitä hyötyisivät.
On ollut lempeää huomata, että kuluneenkin poikkeuksellisen kevään jälkeen ei ole tunnetta, että potilas-lääkärisuhde olisi saanut säröjä. Kaikesta toiminnan rajaamisesta, potilaille esitetyistä kysymyksistä ja puutteellisesta välinearsenaalista huolimatta täällä me kahlataan, kaikki samasta auringon lämmöstä energiaa ladaten.
Näin luontevan potilas-lääkärisuhteen lasken yhdeksi Suomen julkisen terveydenhuollon isoksi kulttuuriseksi ja strategiseksi onnistumiseksi, tk-hammaslääkärin työn timanttiseksi voimaksi. Tästä hyvästä en haluaisi luopua pitkään aikaan.
Suomenlumpeen nuppu on matemaattisen kaunis ja symmetrinenSuomenlumme hiekkarannan pienessä lammessa
*Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Hiukassa, jonka Helsingin Sanomat listasi Suomen 35 upeimman hiekkarannan joukkoon.*
Kesätöiden löytäminen on ollut tänä vuonna koronapandemian vuoksi aiempaa vaikeampaa. Terveyskeskushammaslääkärin silmin on kuitenkin yksi kesätyö, jonka jokainen kouluikäinen lapsi ja nuori voi saada.
Kyseessä on sorminäppäryyttä ja säntillisyyttä vaativa tehtävä. Sen tekijältä edellytetään huolellisuutta ja tarkkuutta. Vastapainona tarjotaan ruhtinaallisen pitkät vapaat jokaisen työvuoron jälkeen:
Aamuvuoron ajankohta on liukuva. Työn voi aloittaa milloin tahansa, yleisimmin klo 7-10. Työvuoron kesto on minimissään 2 minuuttia, enintään noin 6 minuuttia. Työ on paikkariippumatonta, mutta työantaja (huoltaja) tarjoaa vesipisteen ja puhdasta vettä. Aamuvuoron jälkeen on keskimäärin 12-14 tunnin lepoaika.
Uudet, päheät työvälineet motivoivat parhaaseen suoritukseen! Sveitsiläisvalmisteinen Curaprox-harja on tunnettu laadukkaasta harjaspäästä.
Iltavuoron ajankohta on myös liukuva, yleisimmin klo 20-23. Iltavuoronkin kesto on minimissään 2 minuuttia, enimmillään noin 6 minuuttia. Ilta- ja aamuvuoron välinen aika (“yöaika”) on myös lepoaikaa.
Työnantajana toimii lapsen ja nuoren huoltaja ellei muuta sovita (vastuutyönantajana ei voi toimia hammaslääkäri tai suuhygienisti) Työnantaja tarjoaa kaikki työn suorittamiseen tarvittavat välineet:
-manuaaliharjan tai sähköhammasharjan
-sähköhammasharjan laturin ja latauspisteen
-henkilökohtaisen fluorihammastahnatuubin
-hammasväliharjan, -lankaa tai lankaimen
-teknisen tuen ja opastuksen
Kesätyöntekijän päivittäinen yhteenlaskettu työaika on siis vain noin4-12 minuuttia. Kynsilakkaa, käsikoruja, kynsitarroja, lävistyksiä ja tuoksuja saa käyttää, ellei siitä erikseen ole muuta sovittu. Älypuhelimen käyttö on sallittua myös työajalla, ja erityisesti mieluista musiikkia on suotavaa kuunnella, jos se edistää työsuoritusta. Tiktok-videoita työsuoritteista saa tehdä. Työvaatetus on täysin vapaa, samoin työn suorituspaikka.
Työnantaja sitoutuu tukemaan kesätyöntekijän työterveyttä ja työssäjaksamista. Työterveyshuoltoon kuuluu:
H2O on ylivertainen janojuoma hampaille!
-veden tarjoaminen janojuomana
-selkeä ateriarytmi
-uuden harjan, tahnan ja muiden välineiden hankinta aina tarvittaessa
-kesätyöntekijän oireilevien taikka sairaiden hampaiden ja suun muiden sairauksien hoito kunnallisessa hammashoidossa tai yksityisellä hammaslääkäriasemalla, mukaan lukien tuki tupakasta tai nuuskasta irti pääsyyn
-työntekijän suojelu hammaseroosiolta
Kesätyöstä saatava palkka sovitaan paikallisesti työnantajan kanssa. Kesätyöstä kannattaa mainita heti seuraavalla hammaslääkärikäynnillä, jotta siitä saa todistuksen kansalliseen potilastiedon arkistoon. Yleensä kesätyöstä saa hammaslääkärissä tai suuhygienistillä myös merkittävän sanallisen tunnustuksen, joka lisää lapsen ja nuoren omanarvontuntoa ja kohottaa itsetuntoa. Työn hyvä suorittaminen avaa useita ovia tulevaisuudessa:
-mahdollinen oikomishoito voidaan aloittaa ilman esteitä, kun hampaissa ei ole reikiä ja ikenet ovat tulehdusvapaat
-terveet hampaat ja puhdas suu lisäävät itseluottamusta
–taloudellinen hyöty on merkittävä vuosikymmeniä eteenpäin hammas- ja suusairauksista johtuvien työ- ja koulupoissaolojen, sairaspoissaolojen ja välillisten kustannusten pysyessä mahdollisimman pieninä.
Kiinnostuitko?
Näytä tämä ilmoitus huoltajallesi, pyydä häntä järjestämään työssä tarvittavat välineet ja ole tarvittaessa yhteydessä omaan hammashoitolaasi tai yksityiseen hammaslääkäriasemaan lisätuen saamiseksi.
Onnea tosi siististä ja merkityksellisestä kesätyöstä!
Tänä kesänä se tapahtui: organisaationi hammaslääkäreitä kehotettiin laatimaan sähköposteihinsa automaattinen loma- eli poissaoloviesti. -Taas yksi asia lisää muistettavaksi, huokasin. Eihän tk-hammaslääkäreiden työhön edes kuulu mitään erityistä sähköpostikirjeenvaihtoa, saatika sähköistä asiakaspalvelua, varsinkaan potilaiden kanssa. Kuka meidän lomailmoituksia edes lukee? Nihkein näpein aloin naputella omaa loma- eli poissaoloviestiäni varmana siitä, etten muistaisi tätä ensi vuonna. Vaan kuinkas kävikään?
Ymmärsin pian, että homman voisi hoitaa hyvin yksinkertaisesti.
“Hei, olen lomalla, palaan 3.7.”
Kirjoitin tällaisen viestin. Kunnes huomasin, että en ollut koskaan kiinnittänyt huomiota poissaoloviestien sisältöön. Esihenkilöltä tällaisia yleensä tuli, joskus jostakin yrityksestä, ja joskus olin innosta hihkuen avannut autoreplyn tuottaman viestin todetakseni pettyneenä, ettei vastausta kysymykseeni tulisi seuraavaan pariin viikkoon. Erään työkaverin poissaoloviestit muistin iloisuudesta. Oliko jotain, mitä ehdottomasti pitää kertoa? Onko jotain, mitä ei pidä kertoa? Onko vielä jotain, mitä kannattaa kertoa?
Ensi kertaa elämässäni googletin “hyvä poissaoloviesti”, “hyvä lomaviesti”. Osumia jo suomeksi tuli tuhansittain. Apua löytyi paljon: niin Valtioneuvoston kansliasta (valmiit mediatulen kestävät fraasit kolmelle kielelle), Duunitorista (asiakaspalvelun näkökulmat) kuin Saamelaiskäräjiltäkin. Ja sitten löytyi se aivan valtavan makea juttu poissaoloviesteistä Thö New York Timesista.
Yhden illan aikana opin riittävän paljon siitä, millainen hyvä poissaoloviesti on. (Illan, koska aiheen opiskelu ei oikein kuulunut työaikaan).
Opin, että hammaslääkärin on varminta turvautua perinteiseen kaavaan, jossa taiteellinen hassuttelu ei aiheuta lukijalle epäselvyyttä tai jopa vaaraa. Vaikka potilaat eivät pääsääntöisesti otakaan minuun yhteyttä sähköpostitse (enkä varsinkaan hoida asioita heidän kanssaan sähköpostitse vaan sitten soitan takaisin), se mahdollisuus on olemassa, ja sen varalle viestiä ei kannata kuitata epämääräisillä saatesanoilla. Jos sattuisi niin, että potilas tiedustelee, mitä yhtäkkiä kipeytyneen hampaan kanssa tulee tehdä, jokin varma oljenkorsi on annettava, eikä niin, että kehottaa ottamaan yhteyttä vasta 4 viikon päästä jos silloinkaan.
Toisaalta poissaoloviesti kirjoitetaan 99-prosenttisesti omalle esimiehelle, työkaverille tai kollegalle. Saapuvista sähköposteista valtaosa on tiedotteita, joihin ei kaivatakaan vastauksia (“Tässä ensi vuoden päivystyslista”, “STM:n uusin koronaohje”). Koska suuri osa viesteistä on ryhmäsähköposteja, voisin olettaa, että lomaviestin lukemisinto on matala – niitä kun voi tulla samaan viestiin kymmeniä.
Sitten on se hammaslääkärin työssä varsin satunnainen tilanne, kun joku oikeasti tarvitsee Sinua. Hän ei soita, vaan hän lähettää sähköpostia, koska hammaslääkäri on tunnetusti yksi surkeimmista puhelimeen vastaavista ammattiryhmistä (ei kuule poratessaan, pitäisi vaihtaa hanskat, puhelut käännetty, you name it) Hän kysyy, haluaisinko vaihtaa päivystysvuoroa, onko hoitolasta antaa lainaan ylimääräistä vitalometria tai olisinko käytettävissä uuteen hankkeeseen. Tai hän on organisaation ulkopuolelta, kirjoittaa kysyäkseen onko minulla kokemusta rautakaupan visiireistä tai uudesta potilastietojärjestelmästä.
Automaattinen poissaolovastaus on lähtökohdiltaan juoksupoika, joka ei voi koskaan täysin onnistua.
Ihminen, joka tavoittaa sinua, haluaisi, että olet käytettävissä heti. Siksi tieto siitä, että olet lomalla, ei oikeastaan ole sitä, mitä lukija haluaisi kuulla. Kaiken lisäksi automaattista vastausta voi erehtyä luulemaan todella nopeaksi vastineeksi, ja kun aivot viiveellä käsittävät kyseessä olevan vain automaattisen lomaviestin, ihminen kokee pienen pettymyksen.
Näillä tiedoin lähdin laatimaan omaa automaattista lomaviestiäni. Halusin, että se on:
potilasturvallinen
selkeä
jollain tavalla puhutteleva
ammattiin sopiva
Valtioneuvoston mallilausekkeiden, The New York Timesin supertaiteellisten esimerkkien ja omien kokemusten päätteeksi sain pienen pähkäilyn jälkeen laadittua itseäni miellyttävän, omannäköisen poissaoloviestin.
Sain poissaoloviestiin kaiken, mitä halusin: rakastamaani virkamiesruotsia (vaikkei se omassa tapauksessani pakollista olekaan, mutta arvostamani periaate), muodolliset tärkeät tiedot loman kestosta sekä tahosta, johon voi ottaa yhteyttä. Kirsikkana kakun päällä kiikkuu pieni terveyden edistämisen kielikuva, olenhan töissä julkisella sektorilla, joka on sitoutunut kansanterveystyöhön.
Ja TADAA, tässä se on! Annin sähköpostin automaattinen poissaoloviesti:
Valmis. Vähän ruotsia, vähän virallista asiaa, vähän kansanterveydellistä maustetta, suun terveyden edistämistä ja kielikuvilla leikkimistä.
Tuskin maltan odottaa ensi vuotta ja kesälomaa. Silloin olen jo yhtä kierrosta (ja muita lyhyempiä pätkiä) viisaampi.
-Oliko mulla yhtään reikää? potilas kysyy. -Ei, mutta…, aloitan. Toivon, että potilas malttaa vielä pysyä vastaanotolla, vaikka hän huokaisee helpotuksesta pahimman pelkonsa suhteen. Kiinnityskudostuhosta kertomiseen tuo haastetta niin kulttuurinen perintö, sairauden luonne kuin sen vaatima hoitokin. Nyt avaan, miksi.
Parodontiitti on sellainen sekava kasa asioita. Kaiken tiedon keskellä on kultainen ydin.
Haaste 1: Sen nimi
Kummasta kuulitte lapsena ensin? Rei’istä ja hammaspeikoista vain kiinnityskadosta ja hampaan tukikudoksen sairaudesta, yli neljän millin taskuista? Luultavasti rei’istä. Parodontiitilta puuttuu vielä suomenkielinen sielu. Suomenkieli on yleensä nimennyt sairaudet vakuuttavasti, meillä on hyvä sairastamisen kieli: syöpä, tippuri, kihomato, parvorokko ja noidannuoli, tai hammaslääkärissä ihan vaan reikä, kolmoishermosärky, suupolte. Meheviä, rakkulaisia ja kutisevia tautinimikkeitä riittää. Mutta miten on parodontiitin kanssa? “Teillä on viisi reikää” saa potilaan säpsähtämään, mutta “Teillä on parodontiitti ja kymmenen kappaletta yli kuuden millin taskuja” voi kuulostaa potilaasta riippuen kehulta tai kuivalta kommentilta.
En tavallisesti käytä parodontiitti-sanaa potilaiden kanssa, ainakaan heti diagnoosin alussa. Jos potilas on sairastanut paroa vuosia ja tottunut ylläpitokäynteihin, saatan jo puhua parosta, mutta uuden potilaan kanssa arastelen. Kun aloitin opinnot hampaalla, en ollut koskaan kuullutkaan parodontiitista ja yllätyin, että kliinisen vaiheen opinnot alkoivat parodontologialla. Täysin hammaslääketieteellisen yhteisön ulkopuolelta tulleena olin pitkään ihmeissäni siitä, miten laaja parodontologian oppikokoinaisuus oli. Paroa opiskeltiin paljon suhteessa siihen, kuinka vähän hampaiden tukikudosten sairaudet kuuluivat kansantajuiseen mielikuvaani hammaslääkärin työstä. Minulle hammaslääkäri oli ensin oikomishoidon osaaja (omat hampaani oiottiin), sitten proteetikko (sukulaisten tekarit) ja kolmantena poraan tarttuva paikkaaja (luokkakaverilla reikä).
Sittemmin uutisointi parodontiitista on lisääntynyt valtavan paljon. Silti hammaskarieksella ja purentavirheillä tuntuu olevan parodontiittiin nähden etumatkaa. Monesti juuri ne potilaat, joilla on paljon parodontiitin riskitekijöitä ja suurin hoidon tarve, ovat sairauden olemassaolosta tietämättömimpiä. Jos olemassa olisikin hyvä suomenkielinen vaihtoehto, käyttäisin sitä. Mitä siis on tarjolla?
Jos googlaa parodontiittia, haulla “parodontiitti eli” löytyy monia vaihtoehtoja:
Hampaan kiinnityskudossairaus
Hampaan kiinnityksen menetys
Ientulehduksen vakavampi muoto
Hampaita irrottava sairaus
Hampaan tukikudostulehdus
Hampaan kiinnityskudoksen tuhoutuminen
En tiedä, mitä mieltä Kotimaisten kielten keskus Kotus on näistä, mutta luultavasti suomenkieli pystyisi parempaankin. Sanaan, joka kuvastaisi sairauden koko keholle aiheuttamaa riskiä, tulehduksen laajuutta ja leukaluuta tuhoavaa, hampaita irrottavaa luonnetta.
Ruotsinkieli on onnistunut tässä hyvin, heillä on tandlossningssjukdom, hampaanmenettämissairaus. (Nykytiedon mukaan parodontiitin takia voi menettää muutakin kuin hampaat – kuten aivoverenkierron terveyden ja täysiaikaisen raskauden – mutta ei mennä vielä siihen.) Jos itse saisin keksiä sairaudelle kokonaan uuden termin, se olisi hammaskatosairaus. Hoitamattomana parodontiitti etenee kohti hampaiden menetystä.
Keltasirkku
Haaste 2: Potilas ei tunne olevansa sairas
Potilailla on usein mielikuva, että sairaus suussa ilmoittaa itsestään kivulla. Jos kipua tai oireita ei ole, potilaan voi olla vaikea sisäistää, että suusta on löytynyt hoidon tarvetta. Kun sitten parodontiittia ruvetaan hoitamaan, potilas voi kokea vaivojen lisääntyvän (pahimmassa tapauksessa jopa alkavan) hoidon myötä: ikenet aristavat anti-infektiivisen hoidon jälkeen, ja antibioottitukihoitoa vaativissa tapauksissa vatsa tulee kipeäksi. Bakteeripeitteiden ammattimaisen poiston jäljiltä voi ilmetä lyhytaikaista lämpöilyä ja huonovointisuutta. Lisäksi se hammaslääkärin ja suuhygienistin opastama hammaslanka tai -väliharja aiheuttaa verenvuotoa! Joskus hammaskiven poiston myötä vanha, huonokuntoinen paikkakin irtoaa ja hammaskauloihin ilmaantuu jälkivihlontaa. Potilasta on hyvin informoitava tästä kaikesta, jotta hoito tuntuu mielekkäältä.
Haaste 3:Parodontiitti on aina kanssasi
Parodontiitti on kansantauti. Kroonista parodontiittia sairastava potilas tarvitsee säännöllistä ylläpitohoitoa ja ennen kaikkea sitoutumista hyvään hampaiden hoitoon niin kauan, kuin hampaita on suussa. Se on siis sellainen viheliäinen krooninen sairaus, joka vaatii potilaalta jaksamista, energiaa ja jonkin verran rahaakin. Alttius parodontiitille usein pysyy, eikä hammaslääkäri voi poistaa sitä. Parodontiitin etenemisen voi onneksi pysäyttää ja suun voi saada tulehdusvapaaksi, mutta tilanne pahenee, jos ote herpaantuu. Parodontiitissa on jotain samaa kuin MS-taudissa: sen kanssa voi tulla pahenemisvaiheita ja helpompia kausia ja taudin etenemistä ei voida varmuudella ennustaa.
Järripeippo
Haaste 4: Sen hoito on liiankin yksinkertaista
Monia sairauksia voidaan hoitaa lääkkein tai yhdellä toimenpiteellä: helikobakteerin voi karkottaa antibioottikuurilla, liian suuret nielurisat voi poistaa tonsillektomialla, ihomuutoksen voi laseroida.
Parodontiitin hoito on parhaimmillaan yksinkertaista, mutta samalla ehkä liiankin yksinkertaista, niin helppoa että se on helppo jättää tekemättä. Potilas tarvitsee hammasharjan, hammasväliharjoja, lankaimen ja mielellään keinot tupakasta vieroittumiseen. Näillä kulmakivillä saavutetaan sairaudesta suurin niskaote, ei kerran puolessa vuodessa tapahtuvalla suuhygienistin vastaanottokäynnillä. Toki on tilanteita, että potilas tarvitsee antibioottitukihoitoa, parodontologista kirurgiaa, oikomishoitoa, osaprotetiikkaa ja kiskotuksia, mutta kaiken perustana on sitoutuminen biofilmin päivittäiseen hajottamiseen, aivan kuten kasvimaalta on häädettävä räkättirastaat pois joka aamu ja ilta, jos aikoo saada mansikkasadon talteen ihmisten suihin saakka.
Tehtävää kerrakseen. Lähde: Duodecim, parodontiitin Käypä hoito -suositus
Haaste 5: Jonot
Kun potilaalle on sitten suurella huolellisuudella tehty parodontologinen tutkimus röntgenkuvineen, selostettu sairauden olemassaolo, sen syyt, taudin kulku ja hoidon periaatteet ja motivoitu ja opastettu puhdistustekniikat, hänen pitäisi myös päästä hoitoon. Tänä keväänä se on monin paikoin vaikeampaa kuin aikoihin.
Ruuhkistakin huolimatta parodontiitin diagnosoiminen on ensiarvoisen tärkeää.
LYHYESTI:
parodontiitista kertominen voi olla haastavaa, mutta jo Käypä hoito -suositus kehottaa hyvään informointiin
suomenkielessä parodontiitille on monta nimeä, allekirjoittanut kaipaisi jotain vielä nasevampaa
kyseessä on krooninen kansantauti, jonka hoito vaatii sitoutumista kaikilta osapuolilta
parodontiitti liittyy koko yleisterveyteen
parodontiitti on alidiagnosoitu ja häviää kokemuksni mukaan tunnettavuudessa kariekselle ja purentavirheille
paron hoito on palkitsevaa ja terveet hampaan tukikudokset ovat nykyään hammaslääkärin työn kirkkaimpia tavoitteita
Viikonlopun hammaspäivystys sattuu omalle kohdalleni joitakin kertoja vuodessa. Edeltävä ilta kuluu varoen niin trampalla, hiihtoladulla kuin keittiössäkin.
Tänään sunnuntaina uskaltauduin taas trampoliinin päälle hyppimään. Se on hauskaa treeniä ja tasapainon hallintaa, ja välillä tulee heitettyä jokunen volttikin. Vaan ei koskaan päivystysvuoroa edeltävänä iltana: silloin hypitään vain pää taivasta kohti ja kaihdetaan riskejä.
Puhelimen tärkein ominaisuus päivystysvuorossa on kova soittoääni. Onneksi Nokian uumenista löytyy korvia vihlovia pimputuksia, jotka peittävät alleen kodin äänet.
Omassa organisaatiossani viikonloppupäivystys osuu kunkin hammaslääkärin kohdalle muutaman kerran vuodessa. Se tarkoittaa, että yksi hammaslääkäri ja yksi hoitaja ottaa vastaan päivystyskriteerit täyttäviä potilaita maakunnan keskuskaupungissa. Päivystys alkaa aamukymmeneltä ja jatkuu niin kauan kuin potilaita paikalle saapuu – heitä voi olla nolla tai kaksikymmentä. Varsinaisen päivystysrupeaman jälkeen hammaslääkäri ja hoitaja pitävät vielä puhelinta auki iltayhdeksään. Jos puhelin soi 20:59, ja tulee tieto päivystyshoitoa vaativasta potilaasta, on vielä lähdettävä päivystyksen tiloihin uudelleen.
Tietoisuus siitä, että on ainoa koko maakunnan päivystyksestä vastuussa oleva hammaslääkäri, kytkee joka kerta aivoistani päälle kiinnostavan vaihteen, jonka olemassaolosta en tiennyt aiemmin. Se on vaihde, joka on valmis reagoimaan nopeasti, herkistämään kuuloa ja tekemään hyvin turvallisuushakuiseksi. Kun arki-iltapäivänä lähden töistä luuppeineni ja suojavisiireineni, ja pakkaan työvaatteet mukaan, alkaa erityisen varovainen ilta.
Trampalla ei tehdä voltteja sinä iltana. Pajupillejä ei veistellä puukolla, eikä munkkeja paisteta kuumassa rasvassa. Maastoon ei lähdetä liian kauas autosta pitkospuiden kevätkestävyyttä testaamaan. Jos kesällä tekee mieli pulahtaa veteen, uidaan rannassa pieniä pyrähdyksiä puhelimen kantaman päässä. Ylipäänsä itsesuojeluvaisto on pinnassa: nyt on parasta olla maltillinen ja tavallinen, kokeilunhalun aika on vasta päivystyspäivän jälkeen.
Onneksi on varajärjestelmä. On useampikin lääkäri, joka voi ottaa päivystyksen hoitaakseen, jos varsinainen päivystäjä on äkillisesti sairastunut tai estynyt. Hoitajienkin takapassari löytyy nykyisin aiempaa helpommin, oikeastaan kiitos koronan edellyttämän varahenkilön. Silti päivystys tuntuu joka kerta kunniatehtävältä ja seikkailulta: eteen voi tulla mitä vain, ja siksi mieleni suhtautuu edessä olevaan kuin kuulentoon.
Päivystysvuoron jatkuminen puhelinpäivystyksenä jatkaa varovaisuuden tunteja iltamyöhään saakka. Alussa en ollut varma, kuinka hyvin puhelimen – tuon niin yksinkertaisen perus-Nokian – soittoääni kuuluu, ja kantaako se vaikkapa imuroinnin yli. Kaupassa käyntiä varten tuli valittua vaatteita, joissa on povitasku, ja joista ääni varmasti kantoi yli taustamelun. Onneksi yhtään vastaamatonta puhelua ei ole kohdalleni sattunut. Sen sijaan yhden aamulla yllättäneen päivystysvuoron muistan varmaan aina – koronan vuoksi tyhjentyneestä ajanvarauskirjasta kun oli hävinnyt myös päivystyksestä kapitaaleilla muistuttava merkintä.
Päivystysvuorosta muistuttaa nykyisin puhelimen kalenteri, kodin seinäkalenteri, työpaikan ajanvarauskirja kahtena eri päivänä ja työpaikan seinäkalenteri. Jokohan tämä riittäisi?
Viikonloppupäivystyksessä on jotain kiehtovaa: se on vastuullista, ennakoimatonta ja jännittävääkin. Hoitajapari voi olla vieras, hoitolan tarveainevalikoima erilainen ja eksoottinen, ja potilaiden vaivat vaikeudessaan mieleenpainuvia. Minulle päivystys tuntuu tuovan kulttuurista evoluutiota, jossa käynti toisella paikkakunnalla tarkoittaa lähes joka kerta jonkin uuden tavan tai työmenetelmän omaksumista. Kannattaa siis joskus lähteä merta edemmäs kalaan!
Tämä puoli päivystyksestä ja siihen valmistautumisesta ei kuitenkaan näy potilaille. Viikonloppupäivystyksen kriteerit ovat arkipäivystystä paljon tiukemmat, ja puhelimen päässä päivystävä hammaslääkäri lähtee matkaan vasta vielä tätäkin tiukempien kriteerien täyttyessä. Ehkä jollekin potilaalle tiukka kriteeristö näyttäytyy välinpitämättömänä suhtautumisena häntä huolestuttavaan vaivaan. Toisinaan (toivottavasti aniharvoin) voi käydä niin, että päivystyskriteerit täyttävä potilas ei saakaan apua samana päivänä.
Hammaslääkärinä ajattelen, että kaikki vaiva ja kipu suussa on sellaista, joka ansaitsisi ideaalimaailmassa tutkimuksen ja hoidon saman tien. On ilman muuta hammaslääketieteellisesti hyvä asia, jos kieltä hankaavaan lohkeamaan saa paikan tänään eikä kolmen päivän päästä. Päivystyksen tiukka kriteeristö johtuukin muusta, eikä vähiten kustannuksista, riskinarvioista ja tasavertaisuuden vaatimuksista.
Monissa kunnallisen puolen organisaatioissa rekryilmoituksissa vahvuutena mainitaan ulkoistettu päivystys. Omakohtaisesti olen vain tyytyväinen, että saan osallistua viikonloppupäivystykseen, oppia erityisen haastavista keisseistä ja omaksua uusia taitoja sairaalapäivystyksen tiloissa. Ainakin tähän saakka kaikki himmailu edeltävinä iltoina on ollut sen arvoista.
Päivystysvuoron päättyessä voi kuvata lintuja, kunhan puhelin on mukana, liikkuu matkapuhelinverkon kuuluvuusalueella, ei taita nilkkaansa ja pääsee riittävän nopeasti päivystyspisteeseen, jos soitto tulee.
Yhä tiheämmin odotukset ja ajatukset alkavat kääntyä kohti syksyä. Kevät on ollut poikkeuksellinen, mutta myös syksystä tulee sellainen. Millainen siitä tulee? Miten me tämän kunnallisella handlaamme? Mikä on tärkeintä, mikä turhinta? Ja miten määritellään onnistuminen? Mieleni valmistautuu kolmeen kovin erilaiseen syksyyn. Kunpa niistä vain yksi, skenaario 3, toteutuisi.
Skenaario 1: se todella, todella ruuhkainen syksy
Leimaan itseni sisään töihin, vuorossa on päivystyspäivä. Kello on vasta kahdeksan, mutta kuulen toimistossa puhelimen soivan jatkuvasti. Päivystyskirja täyttyy hyvää vauhtia. Potilaat laitetaan kirjalle 45 minuutin välein, jotta välipyyhinnät ehditään tehdä, Kofferdam asettaa, anamneesi tarkistaa, visiiri pyyhkiä, ja mahdollinen pulpiittihammas laajentaa heti kokoon kolmekymmentä.
Puoleen päivään mennessä päivystyskirja on täynnä. Silti särkyjä ja hankalia lohkeamia pyrkii yhä vaan vastaanotolle. Ajanvaraushoitaja kirjaa ylös potilaiden vaivoja:
11:30 Särky. Juurihoitoaika peruttu huhtikuussa, aika marraskuussa, ei pärjää sinne asti.
12:15 Keraaminen silta irronnut, yksityisen potilas, yksityishammaslääkäri karanteenissa, ei pääse sinne.
13:00 Poski turvoksissa, kuumetta. Hammas jätetty auki toukokuussa, perunut silloin jatkoajan hampaan poistoon flunssan takia.
Töistä ei pääse lähtemään kolmelta. Leimaan ulos 16:40, mikä on täysin poikkeuksellista, yleensä olen nopea päivystäjä.
Eletään lokakuuta. Maakunnan tautihuippu on nyt. Kukaan hoitolasta ei ole sairastunut, mutta päivystävä hammaslääkäri on vaihtunut jo kolmena viikkona peräkkäin covid-19-altistuksen takia ja muiden hammaslääkärien kiireettömät potilaat on jouduttu taas perumaan useammalta päivältä, jotta päivystys toimii. Emme pääse lyhentämään korjausvelkaa: useamman kuntalaisen hammas on ollut duotipalla tai sinkkioksidieugenolilla tammikuusta saakka: ensin peruttiin maaliskuun aika, sitten toukokuun ja nyt lokakuun.
Tykkään yhä päivystää. Kollegoilla, jotka tekevät tänään kiireetöntä hoitoa, on paradoksaalisesti vielä kuormittavampaa, koska suunnitelmat eivät pidä. Potilaiden suissa ei ole mikään ennallaan jopa vuoden tauon jälkeen, koska statuskaaviot eivät päde, kustannusarviot eivät kelpaa, potilaat joutuvat muuttamaan mieltään taloustilanteen takia, lasten kasvuspurtit ovat ohittaneet mahdollisuuden jo suunniteltuun oikomiskojeeseen ja väliaikaiset paikat ovat irronneet niin kauan sitten, että on tullut uutta kariesta, ruoanpalasten täyttämiä juurikanavia ja tulehdusta. Hoitajaa käy sääliksi, kun suunnitelmat vaihtuvat lennossa – ei tarvitakaan paikkausvälineitä, nyt poistetaan. Ei sementoidakaan niskavedon renkaita, vaan korjataan kuutosista isot kariesleesiot.
Tärkeimmät luottovälineeni ovat Ubistesin, Hygenic Fiestan upeat uudet klammerit, duotippa, heebeli ja premolaaripihdit. Toimenpidemäärät paisuvat ja niiden vastapainona viikonloput ovat entistä tärkeämpiä. Mutta en vain ota tottuakseni siihen hetkeen, kun päivystyspotilaalle pitäisi antaa jatkoaika. Sitä ei vain kerta kaikkiaan löydy. On kirjoitettava palveluseteli, ja kaipaisin sen laadintaan paljon nykyistä nopeampaa sovellusta. Kun olen jo kirjoittamassa palveluseteliä excel-sovelluksella, potilas empii vielä, kertoo taloustilanteestaan ja pyytää sittenkin aikaa huhtikuulle 2021.
Haluaisin meille kolme hammaslääkäriä lisää, ainakin viisi hoitajaa ja kaksi heistä jatkuvasti ajanvaraukseen ja taustalle, kolmen suuhygienistin vahvuuden ja ajanvarauskirjan, jossa on paljon vihreitä palkkeja merkkinä vapaista ajoista. Tämä syksy palkitsee vain rahallisesti. Sekin on suuri etuoikeus, mutta potilaiden hoidon edistymättömyys ja kognitiivisen kuorman kasvu verottaa palkasta paljon enemmän kuin veroprosentin. Keväällä viimeistään on tehtävä lyhennettyä työviikkoa akkuja ladatakseen.
Skenaario 2: hitaasti sateessa mateleva syksy
Leimaan itseni töihin, vuorossa on päivystyspäivä. Kello on vasta kahdeksan, ja kuulen ajanvaraushoitajan juttelevan työtoverin kanssa. Puhelin soi tasaisesti. Päivystyspäivä on puolittain täynnä, ja iltapäivällä, lounastauon jälkeen, hoidetaan vielä muutama akuuttihoitoa tarvitseva potilas. Koska iltapäivän viimeinen aika jää tyhjäksi, soitamme siihen potilaan, jonka juurihoito on aloitettava pian, sillä biologinen lääkitys on ollut tauolla infektiofokuksen löytymisestä lähtien eikä erikoissairaanhoidon lääkäri halua enää pitkään odottaa, tai potilaan sairaus pahenee.
Joudumme yhä tekemään toimenpiteet varoen ja aerosoleja välttäen. Meininki muistuttaa kevättä, kun korona saavutti Suomen ja kiireetön hoito ajettiin alas. Meidän on yhä vältettävä aerosolien tuottoa, ja pystymme ottamaan paljon vähemmän potilaita kuin tavallisesti, koska aerosolien välttäminen vaatii aikaa. Kofferdam pelastaa paljolta, punaisia kulmakappaleita on tilattu lisää ja muutamia keväällä väliaikaisella paikattuja hampaita paikataan vieläkin väliaikaisella. Hienoja muovikruunua ei voi tehdä vieläkään.
Epidemia jyllää yhä. On lokakuu ja koronaviruksen vuoksi sairaalahoidossa on enemmän potilaita kuin muina kuukausina – epidemian huippua eletään nyt. Potilaat, kuntalaiset, ovat kuitenkin osin jo turtuneet uuteen normaaliin, ja soraääniä alkaa kuulua enemmän kuin keväällä. Potilaat eivät noin vain hyväksykään kuukausien päähän meneviä jatkoaikoja ja pyrkivät päivystykseen hoidattamaan oireettomia hampaita. Varsinkin perussairauksista kärsivät potilaat ja parodontiittidiagnoosin aiemmin saaneet ovat aktivoituneet ja pyrkivät vastaanotolle saamaan suun tulehduskuorman alas. Tämä on todella ristiriitaista: on ilman muuta perusteltua hakeutua hoitoon, aina, sen pienenkin lohkeaman takia ja ennen kuin mikään pahenee. Mutta keskussairaalan petipaikat alkavat täyttyä siihen malliin, että alueellinen rajoitus kiireettömästä hoidosta on voimassa ja joudumme himmailemaan vereslihalla. On vain pieni lohtu, että pääsen iltapäivisin kotiin hyvissä ajoin ja jaksan päivät hyvin läpi.
Leimaan itseni töihin, vuorossa on päivystyspäivä. Tämä on todennäköisesti työviikon työteliäin, sillä muuten tämä syksy on tuonut eteen aivan uudenlaisen tavan olla hammaslääkäri.
Keväällä ja kesällä järjestettiin runsaasti webinaareja ja päivitetty osaaminen on päässyt käyttöön heti kesälomien jälkeen. Olen alkanut paikata Kofferdamin kanssa, hoitolaan on tilattu hyvissä ajoin Wedjets-kofferdamkuminauhoja, lisää kauniita ja toimivia klammereita, teräskruunuja ja kaikkea muuta tarpeellista. Keväällä, kun potilaita ei kerta kaikkiaan ollut täyttämään ajanvarauskirjoja ääriään myöten, oli aikaa selvittää asioita, tarkistaa, ketkä potilaat tulee kutsua limakalvokontrolleihin ja ketkä tarvitsevat syksyllä hoitoa ensimmäisenä mm. perussairauksien ja lääkitysten vuoksi.
Puhelimet alkoivat soida toden teolla elokuussa ja potilaat, joiden aikoja oli siirretty keväältä syksyyn, löysivät tiensä vastaanotolle. Emme voi edelleenkään hoitaa flunssaisia potilaita omassa hoitolassa, ja myös henkilökunnan on oltava töissä vain terveenä ja koronatestiin joutuu hengitystieinfektion vuoksi heti. Hoitolan henkilökunnasta muutama on pitkin syksyä ollut karanteenissa altistusten vuoksi, ja päivystyksiä on jouduttu järjestelemään sen vuoksi uudelleen.
Suurin asia on kuitenkin se, että vaikka on lokakuu ja tautitapauksia on nyt enemmän kuin aiempina kuukausina, työ on hallinnassa. Olemme saaneet palveluseteleitä varten selkeämmän sovelluksen ja nopean “linjan”, ja potilaat toden totta ohjautuvat yksityiselle jatkohoitoon, mikäli terveyskeskuksen aikoja ei ole tarjota. Kela-korvausta on päätetty nostaa takaisin sille tasolle, jolla se oli ennen vuoden 2015 leikkauksia ja kaikki yksityishammaslääkärit ovat mukana purkamassa keväällä kertynyttä ennätyksellistä sumaa. Positiivinen käänne ei kuitenkaan johdu vain resursseista, vaan siitä, että kevään koulutusten myötä tarkentui, millaisiin asioihin hammaslääkärin vastaanotolla kannattaa panostaa ja kiinnittää huomiota. Kevät mahdollisti pysähtymisen: hyötyykö tämä potilas tästä hoidosta, ja onko hänellä edellytyksiä hoitaa oma osuutensa, jos suuhun tehdään nyt tätä ja tuota?
Kevät, niin outo ja poikkeuksellinen kuin olikin, oli ensimmäinen ajanjakso vuosikausiin, kun potilaiden kanssa todella istuttiin rauhassa alas, tuumattiin ja pohdittiin mikä kussakin tilanteessa on parasta, selvitettiin toiveita ja taloutta ja maltettiin käydä vaihtoehtoja läpi. Muistisairaiden potilaiden omaisten kanssa käytiin keskusteluja, joissa huomioitiin kotona uusien proteesien kanssa selviämiseen vaikuttavia seikkoja, ja joissa myös omaishoitajan valmiuksia kuultiin tavalla, jota en koskaan aiemmin ollut ehtinyt tehdä. Tämä kaikki heijastuu nyt syksyyn, jossa harkinta ja potilaan kuuleminen korostuu ja tekee työstä palkitsevaa.
Leimaan itseni ulos 14:50, hoidettuani täyden päivän potilaita, mutta ilman hallitsematonta kiirettä ja painetta. On perjantai ja huomenna vuorossa on koronajäljitystä osana jäljitystiimiä. Se työ onnistuu hyvin kotona. Tällä koronan ansiosta hitaammaksi opitulla tahdilla ja näillä resursseilla työ on palkitsevampaa kuin koskaan.
Ehkä isot kongressit ja messut ovat yhä monelle tarpeellisia ja kiinnostavia, mutta juuri nyt mikään ei tunnu paremmalta tavalta päivittää osaamistaan kuin webinaarit. Ne kun osaavat nykyään olla todella hyvin järjestettyjä elämyksiä.
Vielä kaksi vuotta sitten täydennyskouluttautuminen näytti tältä:
Se oli EuroPerio 9 -kongressi Hollannissa, 3 päivää parodontologiaa ja implantologiaa. Tuhansia kävijöitä, tuhansia näytteilleasettajien ständejä, kymmeniä luentoja, metreittäin valkokangasta ja videotykkien tulivoimaa. Uusinta tiedettä, kansainvälisyyttä, parhaita asiantuntijoita ja kaunis Amsterdam.
Oli mahdollisuuksia testata ja kokeilla uutta, seurata livekirurgiaa, tavata kollegoita Kolumbiasta Australiaan, väistellä tyylikkäitä pyöräilijöitä ja ihmetellä hollantilaista tapaa levittää strösseliä leivän päälle.
Sitten tuli korona ja tämän kevään koulutukset ovat siirtyneet verkkoon, jos eivät siellä ole aiemmin olleet. Seuraan luentoa pieneltä läppärin näytöltä, pienessä nurkassa, ilman taksikuitteja, lentovarauksia ja vaeltelua jättimäisessä näyttelyhallissa. Olohuoneen ikkuna on vain kymmenesosa siitä jättimäisestä valkokankaasta, joka tarjosi kunnon show’n RAI-kongressikeskuksessa kaksi vuotta aiemmin. Välillä leppuutan ikkunassa silmiäni ja näen, kuinka kevät etenee ja luonnon live-esitys jatkaa striimaustaan.
Kaikkein ihmeellisintä tässä on, etten kaipaa mitään aiemmasta.
Suomen Hammaslääkäriseura Apollonian tänään järjestämä webinaari suun limakalvosairauksista ja eri ikäisten potilaiden kirurgiasta oli jälleen kerran täydellinen. Tämä oli myös ensimmäinen koulutustilaisuus, johon osallistui omasta kodista. Aiemmat webinaarit on tullut sentään katsottua työpaikalla tai webinaaria varten on täytynyt matkustaa 200 kilometriä.
Keksin tästä kaikesta vain hyviä puolia, sillä tämä kaikki tuntuu toimivan erittäin hyvin, ellei loistavasti.
Ensinnäkin kenties tärkein: webinaarien kautta oppiminen ei häiriinny eikä jää vajaaksi. Näiden aikana totta vie oppii, voi elämä miten antoisaa tämä onkaan. Videoluennon rinnalla kulkeva viestiseinä antaa mahdollisuuden esittää kysymyksiä luennoitsijalle, ja sen voi tehdä nimimerkin takaa, mikä madaltaa kynnystä kysyä kaikesta siitä, mikä on itselle vierasta tai epävarminta. Kysymyksiin vastaamiselle on varattu selkeä väli, jolloin ne käydään perusteellisesti läpi. Tämä kaikki on todella ihanaa ja tehokasta. Luennoitsijat ovat huippuja, diat ovat havainnollisia, asiat täyttä tiedettä ja käytäntöä, ja kaikki on lähellä omaa työtä ja täysin ajankohtaista.
Toiseksi kenties yllättävin: webinaarit eivät näytä olevan sen alttiimmat tekniikan bugeille kuin ihan tavallisetkaan luennot. Ääni kuuluu, kuva näkyy, slaidit vaihtuvat, aikataulut pitävät. Ja tämä kaikki näyttää toimivan vielä varmemmin nyt, kuin silloin, kun olemme kaikki luentosalissa, aloitamme vartin myöhässä, koska paikalle saapuneen luennoitsijan läppäri ei toimi tai muistitikku ei pyöritä esitystä hotelliketjun auditorion päivittämättömällä koneella tai videotykki rebuuttaa. Niin, se ääni! Sen kanssa on helppoa: säädä koneestasi niin lujalle kuin tarvitset tai niin hiljaiselle kuin korvasi halajavat. Ei myöskään tule sitä niin tavallista tilannetta, jossa luennoitsija yrittää ensin ilman mikkiä (“Minulla on kantava ääni, kuulette varmaan”) ja sitten jossain vaiheessa on rohkaistuttava pyytämään häntä kuitenkin vaihtamaan mikkilinjalle.
Kolmanneksi webinaarin valtava keventävä vaikutus kaikelle logistiikalle: tämä on energiataloudellisesti käsittämättömän ihanaa. On tietenkin sellaisia takseja, varsinkin niitä Mersuja, joissa on kauniit mokanväriset nahkapenkit ja sulava ajotyyli, joiden kyydissä on harvakseltaan miellyttävää taittaa matkaa vaikka lentokentältä, kun lentokenttäbussi ei kulje enää niin myöhään. Todellisuudessa webinaari vapauttaa meidät maakunnissa työskentelevät hammaslääkärit siltä aamu 4:30 pihaan saapuvalta kelmeältä ajoneuvon valokeilalta, jonka kyydiin on kivuttava silmät verestäen ehtiäkseen luennolle yhdeksäksi. Tämä vapauttaa myös niiltä lentoasemalla vietetyiltä tunneilta, jotka joskus ensi kertoina tuntuivat jännittäviltä mutta jotka sittemmin muuttuivat välttämättömäksi pahaksi jonoineen, turvatarkastuksineen ja myöhästymisineen. Tämä vapauttaa majoittumisilta, kokonaisilta vuorokausilta pois kotoa ja koti-ikävältä, ja voi luoja miten tämä vapauttaakaan vuorokaudesta tunteja oppimisen kannalta parhaaseen eli kunnon yöuniin.
Neljänneksi tuntuu mukavan järkevältä, että saman spesialiteetin osaajat ovat kukin nyt vähän hajallaan. Se, millainen joukkosairastuminen (noroon) tapahtui Pohjois-Suomessa muuan koulutuspäivillä lääkäreille vuosia, vuosia sitten oli ikävää, mutta myös riskialtista. Ei ehkä ole huoltovarmuuden huippu, että puolet pienen maakunnan spesialisteista lentää samalla potkurikoneella Helsinkiin mennen tullen – ei korona-aikana eikä milloinkaan muutenkaan.
Viidenneksi: vaikka nyt onkin tärkeää tukea paikallisia yrittäjiä, on webinaarissa se itseni arvostama puoli, jossa pukeutumiseen, kenkien ja vaatteiden valintaan ei tarvitse paljon aikaansa käyttää. Tänä toukokuisena torstaina, kun lumi on näillä korkeuksilla vielä paikoin maassa, ei tarvinnutkaan miettiä Helsingin lämpötiloja ja päivittää asujaan, kenkiään ja takkejaan, vaan saattoi olla ihan tyytyväinen, että webinaarin alkaessa oli harjannut hyvin hampaat ja harjannut hiukset poninhännälle – siinä oma käsitykseni laittautumisesta.
Ja mitä Hollannin kongressiin tulee, niin vaikka tulppaanimaassa oli antoisaa käydä, niin nyt tuntuu, että sitä ei olisi tarvinnut tehdä tulppaanienkaan takia. Tulppaanit kun näyttävät pystyvän tuottamaan saman ilon täällä 64. leveyspiirilläkin. Ja näitä tulppaaneja pääsee seuraamaankin koko kasvukauden ajan.
HLL Anni Temonen 